Happening now: ROADTRIP USA

Se on nyt ohi. Seikkailu täällä Kansas Cityssä päättyy tänään ja taas yksi vaihe elämässä lienee ohi.

En kuitenkaan ole surullinen, tai oikeastaan edes kovin haikea. Mutta haluan kirjoittaa jonkunmoisen loppulausunnon, niin että jälkeenpäin tätä aikaa muistellessa minulla on jotain mihin palata.

Mahdollisuus lähteä tänne tuli viime syksynä hyvin yllättäen; se ei ollut mikään pitkän harkinnan ja unelmoinnin tulos vaan sattuman tielle heittämä tilaisuus. Päätöskään ei ollut helppo; oltuani juuri puolivuotta ulkomailla tuntui että en ole ollut läsnä läheisteni elämässä läheskään niin paljon kuin olisin halunnut, tunsin myös itseni sen verran hyvin että lähtiessäni en osaisi pitää tarpeeksi yhteyttä. Samaten olin toki kuullut edellisten lähtijöiden jokseenkin negatiivisen suhtautumisen tähän vaihtoon.
Toisessa vaakakupissa painoi se palava halu matkustaa, nähdä maailmaa ja kokea uutta, rakkaus matkustamiseen, jotain mikä on aina ollut olemassa, mutta mikä todella heräsi vasta Englannissa. Edellinen kevät Leicesterissä oli uskomatonta aikaa, ja unelmoin tietysti jostain vastaavasta. Kai taustalla myös oli ajatus Amerikan ihmemaasta ja harjoittelusta joka voisi oikeasti olla avuksi tulevaisuudessa kun täytyy löytää oikeita töitä.

Nyt lähtiessäni haluan yhä seisoa päätökseni takana; takana oleva puoli vuotta on ollut pitkä kuin nälkävuosi ja välillä todella rankka, mutta toisaalta todella antoisa; ei siten kuin toivoin, vaan koska olen oppinut niin äärettömän paljon itsestäni, maailman menosta ja työnteosta.

Päässäni on äärettömän paljon asiaa ja koitan jäsentää sen tähän jokseenkin loogisesti: tullessani tänne tiesin että työt eivät tule olemaan erityisen antoisia ja siksi en oikeastaan voi juuri kritisoida sitä osaa harjoittelusta. Oikeastaan kova työmoraalini on johtanut siihen että olen saanut työnteosta irti varmaankin enemmän kuin kukaan muu täällä aiemmin. Olen saanut vastuuta, kehittänyt kielitaitoani ja oppinut paljon toimistoelämästä ja työpaikkakulttuurista. Samaan aikaan olen tajunnut mitä OIKEA työnteko on; työpaikkoja on takana monta ja en sano etteikö varastolla työ olisi fyysisesti rankempaa tai metrossa painiminen mitenkään mukavampaa, mutta täällä on tajunnut mitä oikea työhön panostaminen ja työpaikkahierarkia on. Luulen myös löytäneeni itselleni vielä paljon lisää itseluottamusta ja tietynlaista kunnianhimoa; skill above seniority.

Kokonaisuutena reissu ei kuitenkaan ollut sellainen kuin olisin olettanut sen olevan. Matkakumppanini olivat kaikki hyviä tyyppejä ja jäävät varmasti kavereiksi, mutta tunsin silti paljolti olevani yksin; se oikeanlainen menemisen ja tekemisen kemia puuttui. Jos olisin itse ollut sosiaalisempi olisin tietysti saattanut löytää läheisempiä ystäviä, mutta koko reissulla ei vastaan osunut samanlaista "klikkausta" kuin koin viimevuonna Justinin, Peterin ja M-Jn kanssa. Samaten koen että reissussa oli huomattavan paljon "vastoinkäymisiä". Santun päätös lähteä heti alkuunsa rasitti minua taloudellisesti ja tietysti aiheutti paljon ylimääräistä hoitaessani uudestaan asuntoasioita jne. Samaten automme Jimmy (jolla on seuraavan 3 viikon aikana vielä mahdollisuus lunastaa kunniansa) oli jatkuvasti tietynlainen murheenkryyni ja lovi lompakossa. Monet muutkin pienet vastoinkäymiset; kolari, opintorahan takaisinmaksu, lentojen vaihdon epäonnistuminen, vakuutusten kanssa pelaaminen jne tuntuivat raskaammilta kuin ne varmasti oikesti olivat. Myös työpaikan lomapolitiikka osoittautui odotettua tiukemmaksi, joten lomailu jäi Miamia lukuunottamatta varsinaisen työajan ulkopuolelle. Koko puolenavuotena minulla siis oli 2 vapaapäivää viikonloppujen lisäksi. Jos huomioidaan miten paljon 6 päivän viikkoja tein niin minulla oli siis keskimäärin vähemmän kuin 2 päivää vapaata/viikko.

Ehkä isoin negaatio syntyi kuitenkin kokonaisuudesta; Amerikka ei ollutkaan sellainen kuin minä sen mielikuvissani näin (tai muistan 2001,2002 turistireissuilta). Ne negatiiviset mielikuvat ja stereotypiat joita meillä on amerikkalaisista tulivat liian usein vastaan joka paikassa. Tiedän ettei Kansas City ole mikään varallisuuden tai kulttuurin kehto, mutta monet ihmiset ja heidän maailmankuvansa tekivät minut surullisiksi. Jossain varmasti on niitä elokuvista tuttuja drive-wayta ja hymyssä suin kulkevia ihmisiä, mutta ne ovat harvassa täällä. Haluan jopa uskoa että maa jossa asuin on muutoksen edessä ja on erilainen paikka 10 vuoden kuluttua, ken tietää. Sitä odotellessa palaan suomeen ja hymyilen ymmärtävästi kun joku kiroaa elämänsä vaikeutta ja sitä kuinka epäreilua on ettei lauantaitunneista makseta riittävää korvausta.


Juuri nyt tätä KCIn lentokentällä kirjoittaessani fiilikset ovat tietysti mitä mahtavimmat. Hyvästit on sanottu ja laukku pakattu. Matkaseurani on määrä laskeutua Chicagoon näillä minuuteilla ja minun muutaman tunnin kuluttua. 2 päivää Chicagossa, ja 20 päivää Amerikan moottoriteillä. Koitan ottaa paljon kuvia ja laittaa niitä mahd. nopeasti facebookkiin, mutta tämä blogi päättyy tähän.

Kiitos kaikille lukeneille. Suomessa tavataan.

Maailma on kirja ja lukeminen kannattaa.