Naka-Ohion-Kon

Sunnuntaina sää muuttui taas rajusti ja saimme taivaan täydeltä lunta. Onneksi bussi sentään jollain ihmeellä vielä kulki. Pari ensimmäistä puhelua töissä olivatkin työntekijöitä jotka ilmoittivat etteivät sään takia pääse töihin. Seuraava soittosuma puolestaan oli lauma sarjakuvaharrastajia jotka pelkäsivät että ohjelma olisi peruttu sään takia. Nakakon kuitenkin jatkui edelleen ja aula olikin täynnä sielä yönsä viettäneitä ja lattialle sammuneita/nukahtaneita örkkejä/mitä lie otuksia. Ei todellakaan mitää mitä 4 tähden hotelli haluaisi, mutta eipä koko laumaa oikein pihallekkaan voinut ajaa...

...Modien yö oli taas mennyt aika riehakkaissa merkeissä ja erityisen kiireiseksi päivän teki (ilmeisen.?) harvinainen uhka; kahdessa huoneessa oli havaittu bedbugeja. Epidemian pelko aiheutti melkoisia toimenpiteitä, ja ainakin itse ihmettelin että se ilmeisesti saatiinkin kuriin. Housekeeping ja hyönteistorjuntaryhmä kävivät kuitenkin koko päivän läpi riskihuoneita. Hotellille on imagoriskin lisäksi vaarana se että joku huoneissa olleista on vienyt ötököitä kotiinsa, jolloin hotelli on käytännössä vastuullinen maksamaan koko asunnon putsauksen. Bedbugien lisäksi koettiin kyllä tähän mennessä paras tilanne (muistaakseni se oli sunnuntaina, toiv en kerro samaa juttua uudestaan);
Huonesiivooja soitti alas ja koitti espanjaksi selittää jotain. En oikein ymmärtänyt mitä hän koittaa kertoa joten annoin Philille joka puhuu sujuvaa espanjaa. Phil tulkkasi että huonesiivooja kertoi huoneen pöydällä olevan käsiaseen. MOD kävikin hakemassa kapistuksen, joka osoittautui ladatuksi pistooliksi, löytötavara säilöön ja pian sen kävikin lunastamassa nolostunut herrashenkilö. Kyseinen VIP-statuksella vieraillut henkilö oli ilm. ehtinyt jo jonkun matkan päähän hotellista, itselleni heräsi kysymys että millainen ihminen unohtaa käsiaseensa hotellin pöydäälle? :D
Toisaalta täällähän näitä tuntuu olevan vähän sielä täällä. Ky:lla on kuulemma Pick-uppinsa ovessa nenäliinaan kääritty pistooli ja Kenneth kertoi pokkana että hänen pistoolinsa varastettiin pari vuotta sitten, kuulemma aikoo hankkia haulikon seuraavaksi...että näin meillä Ameriikassa.

Toistin perjantain kuvion ja menin nukkumaan töistä päästyäni niin että heräilin katsomaan Suomen ja Ruotsin kohtaamista. 810 ei ollut auki, joten menimme Grand Fallooniin, mistä saimmekin oman pikku huoneen telkkareinemme. Tytöt olivat ihan hyvässä vauhdissa, mutta itse en juonut mitään koska tiesin aamuvuoron odottavan. Matsi oli tuskaa katsoa, varsinkin kun odotukset olivat korkealla. Usko meni viimeistään toisessa erässä, ja teinkin penkkiurheilijan perisynnin ja kävelin kotiin kolmannella erätauolla. Tällä kertaa se ei kuitenkaan kostautunut Ruotsin rökittäessä suomen 3-0. Ainakin sain puoli tuntia enemmän unta...perkele....

Nakakonkon

Pääsin vihdoin vaihtamaan takaisin dispatchingin puolelle, mikä tarkoitti myös pääsyä kameroihin; päivä menikin varsin nopeasti nakakon-ihmisiä pällistellessä ja puheluryöppyyn vastaillessa. Yllätyin vähän että minulle laitettiin lisää Trainingia, mikä tässä tapauksessa tarkoitti että Ms. Day istui taas omalla koneellaan ja minä hoidin dispatchingin. Ihan Ok järjestely ainakin minun osaltani. Päivä oli taas sen verran kiireinen ettemme ehtineet pitää taukoja, joten tällä kertaa tilattiin jostain subwayn tapaisesta paikasta sämpylät.

Pääsin myös securityssä "tositoimiin" (voinen nyt myöhemmin kertoa vaitiolovelvollisuutta rikkomatta). Gift Shopin kassasta oli yön aikana kadonnut useita satoja dollareita joten Detective Lehtomaeki laitettiin hommiin! Kelasin läpi yön nauhat ja totesin tuntemattoman henkilön käyneen yöllä kaupan tiloissa omalla avaimellaan. Lahjakaupan pitäjä tunnisti henkilön erääksi työntekijöistä ja poliisi kävi toteamassa asian nauhoituksista. Yeeeaaaaahh! CSI Kansas iskee ja tekijä jää nalkkiin!

MODit (Manager on Duty) olivat myös todella kiireisiä. Yö oli ollut vähintäänkin tapahtumarikas, poliisit olivat käyneet paikalla pariinkin kertaan ja vieraita oli lähtenyt niin heidän kuin vanhempienkin mukana kotiin. Minun päivänki kuitenkin kului edellisiä helpommissa merkeissä kameroihin tuijotellessa ja pukuja ihastellessa/niille nauraessa.

Naka-Kon!

Perjantaina olikin puolestaan varsin hektinen päivä. Hotellilla alkoi paljon odotettu ja pelätty Naka-kon, eli Missouri Area Anime Convension.
Vanhana ropecon kävijänä en tietenkään rupea moista tuomitsemaan, mutta kyllä tämä kieltämättä varsin omituiselta vierestä näytti. Jo etukäteen
tiedettiin että tästä erilaisiin rooliasuihin pukeutuneista "kummajaisten" joukosta tulee olemaan huomattava määrä työtä. Edellinen vuosi oli ollut
katastrofi ja kaksivuotisen sopimuksen toinen kerta haluttiin vain saada pois alta. Jo etukäteen oli järjestäjille ilmoitettu että tämä Naka-Kon
on viimeinen Hyatt-hotellissa.

Osallistujat olivat valtaosaltaan alaikäisiä joille vanhemmat olivat kustantaneet hotellihuoneen. Ne joille joku oli
huoneen kustantanut taas puolestaan majoittivat omin luvin vähintään pari kolme kaveriaan. Aluksi tulikin soittojen tulva jossa paikalle yksin
saapuvat sarjakuvanassikat soittivat etteivät ehdi millään klo. 3:00 check-iniin, melko useaan kertaan sai selittää että se on vain check inin ALKU
aika ja että meidän puolestamme saa vaikka tulla keski yöllä, samassa syssyssä sai selittää useamman kerran että kyseinen check-in tehdään vain kerran
eikä aulassa tarvitse ilmoittautua joka päivä klo. 3. Saatuaan huoneensa alkoi puolestaan soittotulva jossa asukkaat pyysivät ylimääräisiä "rollaway"-
bedejä ystävilleen, ja kun niitä ei annettu niin vaadittiin "5 peittoa ja pari tyynyä jne." Keräsin työpäivän aikana melkein 40 guest requestia, kun
normi päivänä niitä ehtii tulla ehkä n. 10. Naka-kon:illa oli onneksi oma security, ja lisäksi oli joukolta vaadittu 5000$ vahinko-kassa, koska edellisenä
vuonna tuhot olivat olleet melko mittavia. Päivä meni samaan aikaan hirveällä kiireellä puhelimeen vastaillessa ja samalla kameroista asuja tuijjottaessa.
Pukuskaala vaihteli friikeistä keski-ikäisistä ihan tyylikkäisiin "japanilais"-asuihin ja paljon panostettuihin furry-pukuihin. Todella sekalaista sakkia (jopa ropeconiin verrattuna).

Emme ehtineet pitää taukoa, mutta Beth tilasi meille pitsaa läheisestä pitseriasta joten ruokailu meni työn ohessa. Päivä meni todella nopeasti koska oli melkein samanlainen kiire kuin hearts-of-america viikonloppuna, tällä kertaa homma kuitenkin sujui paremmin ja kovan päänsäryn sijaan olin väsynyt mutta onnellinen päästessäni töistä. Olin vieläpä onnistunut päivän aikana kirjaamaan 3 we care raporttia kaiken
muun ohessa ja bethkin kiitteli niistä lähtiessäni. Iso ilo pienestä kiitoksesta.

Kotona menin heti nukkumaan, oli sovittu että lähdettäisiin 10 maissa 810Zonelle katsomaan Suomen ja Saksan kohtaaminen. Heräsinkin Ennan puhelin
soittoon 10:30 ja kirmasin pyynnöstä poikien kämpälle. Lähdettiin kaikki porukalla ulos, ja vasta lähdettäessä minulle selvisi että kaikki muut
olivat menossa Jazz-baariin, eivätkä katsomaan peliä. Rupesi vähän vituttamaan, minä kun olin nimenomaan herännyt katsomaan peliä, en lähteäkseni
ulos kun aamulla oli töitä. Pyysinkin Preachia heittämään minut 810Zonelle ja menin tuttuun nurkkapöytään yksin. Tuntui vähän oudolta varata isoa
pöytää yksin, kun en edes kaljaa juonut, mutta ajattelin että jätin edellisellä kerralla semmoisen tipin että varmaan muistavat. Matsia oli ilo
katsoa yksin, ja ehkä oma aika tekee ihan hyvääkin. Hurrailin Suomen suoritukselle yksinäni ja nautin tosiaan omasta rauhasta kun sai vain keskittyä
matsiin. Siitä huolimatta olin ihan iloinen kun Anni ja Santtu tulivat hyattilta katsomaan viimeisen erän loppuhetket, minkä jälkeen jäätiin vielä Santun
ja tämän työkaverin Seanin kanssa juomaan yhdet kaljat baariin. Sean heitti meidät vielä kotiin, ja totesin herätyksen laittaessani että töihin pitäisi herätä 4 tunnin kuluttua.

Oikeutta ja epäoikeutta

Onneksi työpareina olivat tällä kertaa Phil ja Mike, jotka ovat taatusti työpaikkamme normaaleimmat ihmiset. Päivä etenikin yllättävän nopeasti
ja puhelimeen vastailu ei tuntunut enää yhtä pahalta kuin alussa. Jostain on oppinut sen rutiinin että ymmärtää suurimman osan puheluista ja jos ei
ymmärrä niin osaa käyttää hyödykseen samoja anteeksipyytelyitä. Pahimpia ovat tietysti nimet; harvapa täällä on Jack Smith tai vastaavaa jonkun
Gretchen Zwiekenmayerin jne. etsiminen tietokannasta on aina yhtä palkitsevaa puuhaa. Kerrankin n.4 tavaamista pyydettyäni melkein itkin puhelimeen ja
kerroin olevani vain tyhmä interni suomesta, toisessa päässä ollut Madam kyllä pelasti päiväni toteamalla että "Oh but that is wonderfull!!" Ja kertomalla
varmaan minuutin pituisen jutun siskonsa saksalaisesta ystävästä, mikä jätti minulle runsaasti aikaa kokeilla eri yhdistelmiä oikean nimen löytämiseksi.

Hotellin rutiinit kuitenkin alkavat hiljalleen valjeta, ja maalaisjärjellä pystyy täällä kyllä selviämään useimmista vaikeuksista; tärkeintä on
pitää asiakas tyytyväisenä ja jos kyse on vain "I WANT TO TALK WITH SOMEONE WHO SPEAKS ENGLISH, E-N-G-L-I-S-H!!!" on yleensä vain parempi siirtää
puhelu toiselle sen sijaan että kysyy montaako kieltä herra mahdollisesti itse puhuu. Täällä junttilassa ei pahemmin ulkomaalaisia näy, joten jokainen
haparoivaa englantia puhuva tulkitaan automaattisesti Mexicolaiseksi, jolle luonnollisesti saa ja pitää tiuskia. Hatunnosto näille paskatöitä tekeville
siirtolaisille jotka painavat huonolla palkalla pitkää päivää; ei sitä turhaan taideta väittää että Amerikan nykytalous lepää näiden siirtolaisten
käsissä.

Nyt kun pääsin haukkumaan Amerikkalaista järjestelmää niin tässäpä lisää; sosiaalidemokratia on kyllä upea asia. Täällä jokainen todella on
omillaan, toki sen tiesin etukäteen, mutta ymmärsin vasta tänne tultuani. Tämä heijjastuu esim. Hotellin asenteessa työturvallisuuteen: Ihmettelin
jo tänne tullessani seinällä olevaa liitutaulua "210 päivää ilman työtapaturmaa - edellinen ennätys 1200 päivää, auta rikkomaan se!" jokainen jolla
on pienikin käsitys edes suomessa olevasta työturvallisuudesta ymmärtää että paikassa jossa 200 ihmistä tekee päivittäin työtä, useat fyysistä, sattuu
päivittäin työtapaturmia. Kyse onkin tästä; työtapaturma pitää raportoida, tällöin käynnistetään tutkimus jossa selvitetään mistä tapaturma johtui.
Tapaturma johtui työntekijästä. Piste. Kyllä työntekijästä. Piste. Aivan sama mitä on tapahtunut niin syy on työntekijän, mikä myös kirjataan rapottiin
jos on kantanut tarjotinta ja kompastunut "Ei ole nostanut jalkaa tarpeeksi korkealle", jos joku on jättänyt lattialle jotain ja kompastuu siihen
"ei ole käyttänyt tarvittavaa varovaisuutta" jos osuu kuumaan kattilaan "ei ole käyttänyt tarvittavia turvavarusteita". Huolimattomuudesta seuraa
varoitus, kuin myös siitä johtuvista sairaspäivistä. 6 varoitusta/päivää johtaa irtisanomiseen oli lääkärintodistus tai ei. Päivittäin ihmiset tulevat
securityyn pyytämään hoitoa palovammoihin tai haavoihin, mutta kukaan ei suostu raportoimaan tapaturmia, koska ne aina sattuvat omaan nilkkaan. Ilman
työpaikkaa puolestaan on hyvinkin tyhjänpäällä, niinpä kivut ja säryt niellään ja otetaan onnettomuudet vain huonona tuurina. Sairas maailma. Itse
ihmettelin kovasti että miksi hotellin uima-altaalle ei ole kameraa, onhan se varmasti yksi onnettomuusalttiimmeista paikoista, minulle kerrottiin
hieman hyssytelleen että "Ei kameraa - Ei vastuuta", jos joku hukkuu niin hotellia ei voida syyttää siitä ettei kukaan reagoinut. Tärkeämpää siis
säästää hotellin vakuutusrahoja kuin jonkun henki.

Pistetään nyt vielä samaan paatokseen lisää; täällä minäkin annan kerjäiläisille. Siis minä joka yleensä on lähellä potkia jokaisen IPod-päisen romanikerjäläisen kerjuukupin nurin. Siinä missä Suomessa on saanut nähdä omin silmin kerjäämisen
olevan vain silkkaa bisnestä ja hyväntahdon väärinkäyttöä voi täällä nähdä ihmisten hädän. Kerjäläiset pyörätuolissa jne odottavat yöllä baarien
ulkopuolella ja huutelevat kaikkien perään "Bless you anyway sir!". Jopa minä olen yleensä heittänyt dollarin tai kaksi näiden kuppiin, olkoon
se köyhän opiskelijan kehitysapu maailman ainoalle supervallalle.

Legendary

Torstai ei sinäänsä ollut todellinen lomapäivä sillä olin edellisellä viikolla tullut luvanneeksi että voin tulla parin tunnin trainingiin vapaa
päivänäni. Otin siis bussin hotellille, tällä kertaa tosin ihan vain farkuissa ja pikee-paidassa, ja kävin ilmoittautumassa bethille klo 11. En
oikein tiennyt mitä odottaa, joten helpotus oli suuri kun selvisi että kyseessä on vain puhelinkonferenssi jossa olisin kuuntelijana; menimme
room's departmentin toimistoon jossa sihteeri liittyi mukaan puhelinkuunteluun ja homman vetäjä läpikävi powerpoint esitystä netissä. Ihan
mielenkiintoinen kokemus vaikka aihe olikin aika kaukainen; enpä muista ennen olleeni moisessa mukana. Homma kesti vain n. 40min ja menin
toimistoon istuskelemaan, n. 5min päästä Beth tuli paikalle ja pahoitteli kovasti ettei ollut tajunnut sanoa etukäteen että voin lähteä heti
trainingin jälkeen kotiin, hän kirjaisi minulle 2h palkan. Ymmärrän kyllä miksi Bethistä ei pidetä ja joku hänen käytöksessään on melko luotaantyötävää
22 vuotta samassa työssä olleena tuntuu ettei hänellä enää ole paljoakaan muuta elämää; täällä managerit kyllä tosiaan elävät työtään; tulevat töihin
vaikka vapaalla jos vain pienintäkään tarvetta löytyy. Mille Beth on kuitenkin ollut mitä mukavin tähän mennessä, varmaan tyytyväinen siihen että
saanut suht nopeasti oppivan internin. Toki minulla varmaan on enemmän sitä sopeutuvaa "tulen kaikkien kanssa toimeen"-asennetta eli ns. perseen-nuolenta
taitoa kuin useimmilla; täällä vain pitää olla hieman nöyränä pomolle, selän takana sitten voi puhua mitä tahtoo.

Lähdin hotellilta hyvillä mielin ja tarkoituksenani käydä postissa ja salilla; ulkona kuitenkin joku hyppäsi niskaani "HINTTI!"-huudon saattelemana,
koska Preachin sanavarastoon ei kuulu juuri enempää suomea kuin "Hintti":n toisteleminen niin ei ollut vaikeaa arvata kuka pääsi "yllättämään".
Preach oli tehnyt pari heittovuoroa hyatilla viikonloppuna ja oli sattumalta hakemassa Checkiään samaan aikaan kuin minä pääsin. (Kieltämättä
tämä chekki systeemi aktivoi ihmisiä kun pitää vapaallakin tulla hotellille lunastamaan palkkarahat) Preach ehdotti että lähtisimme Legendary-Mallille
minne Santtu ja Hanna olivat menneet aiemmin. "Lähellä" olevalle mall-ille ajo kesti taas sen 50 min ja juteltiin Preachin kanssa koko matka
vähän kaikesta. Kyllä taas on elämän sattumaa että moinen tyyppi on kaverikseni päätynyt, mutta sehän näissä reissuissa hienointa on että tutustuu
ihmisiin ja persooniin joita ei oman 4 seinän sisällä olisi edes voinut kuvitella. Preachillekkin on elämässä sattunut ja tapahtunut, mutta täytyy
kyllä sanoa että hän on todella vilpitön luonne; sellainen tyyppi joka elää hetkessä ja tekee tekemisen ilosta sen sijaan että murehtisi liikaa
menneitä tai tulevia ja joka on avulias ja sosiaalinen miettimättä mitä siitä itse hyötyy. Itse pystyn paljolti samaistumaan preachin asenteeseen, vaikka
muuten emme kovin samanlaisia olekkaan. Ja henkilökohtaisesi en edelleenkään ymmärrä miten hän voi juoda monet illat viikossa ja painua töihin juoneena ja nukkumatta. Pitäisin Preachia alkoholistina, mutta eikö
siihen määritelmään kuulu että juo jatkuvasti? Hän kun pitää välillä viikon tauon, välillä juo monta päivää putkeen, ja minä kun luulin että pahimmat
viinasiepot tulevat pohjolasta eivätkä Filippiineiltä.

Legendary on kyllä tosi upea paikka; "ulkoilma" kauppakeskus, jossa kaupat muodostavat leveitä kävelykatuja istutuksineen ja suihkulähteineen. Päivä
sattui kaiken lisäksi olemaan lämpimin tähän mennessä, ja kauppojen soittaessa musiikkia kadulle ja auringon paistaessa saattoi ja tuntea kevään
ensi kosketuksen, näkyipä kukkapenkissä jo vähän tulppaanien alkuakin! Preach tosin sanoi että kevät on pahasti myöhässä. Legendary on varsinaisesti
Outlet-village, eli erilaisten muka-tehdasmyymälöiden keskittymä, tämä näkyy hinnoissa ja melkein merkkiä kuin merkkiä saa vaatekauppaa halvemmalla.
Pyörittiin parissa liikkeessä, mutta todettiin että parempi ostaa kevätvaatteita sitten kun kevät on todella alkanut, onhan Legendary "Ihan lähellä" ;)
Päivän paras hetki oli kuitenkin chilled green-tean maistelu terassilla. Ihmiset vähän katsoivat kun nautittiin "kevät" päivästä ulkosalla, tosin takit
ja kaulaliinat päällä! Ajettiin Preachin kanssa takaisin Hyattille ja poimittiin Iiro kyytiin ja ajettiin takaisin kämpille. Anni suurena taitoluistelun
fanina yllytti kaikki lähtemään uudestaan 810Zonelle, ja minäkin lähdin mukaan vaikka ei taitoluistelu pahemmin nappaa. Istuttiin pöydässä tunnin verran
ja todettiin että näemmä eivät näytä kyseistä urheilutapahtumaa suorana. Minä päätin lähteä kotiin nukkumaan, mutta Anni ja muutama urhoollinen jäivät vielä
odottamaan finaalin alkamista. Edelleen kämpillä vaivaa netittömyys ja sängyssä makoillessa tuli taas ihmeteltyä että mihin ne kaksi kullan arvoista
vapaapäivää menivät; sellaista on aika välillä se kuluu nopeammin, välillä hitaammin! Huomenna se taatusti tulisi kulumaan hitaasti sillä aikataulu
kertoi paluusta PBX-operoinnin pariin.

810Zone

Kuvailtuani edellisen illan menoa ei varmaan tarvitse erikseen mainita mikä oli olo aamulla; otin varmaan parin tunnin kylvyn helpottaakseni
oloani ja havahduin vasta yhden jälkeen iltapäivällä kun Sara ja Anni soittivat että pitää lähteä katsomaan Suomen ensimmäistä olymppiapeliä.
Olisi tehnyt mieli jäädä vain nukkumaan, mutta olihan se mentävä. Vaapuin kalpeahkona tutuksi tulleelle 810Zonelle ja saatiin nurkkapöytä
jossa oli oma pieni säädettävä LCD-televisio. Tyydyin tilaamaan Nachoja ja kokista, pienen kanavasurffailun jälkeen löydettiin kanava jolta
peli tuli ja keskityttiin kannustamaan Anteron kanssa (Antero on puhellettava poro joka kantaa suomenlippua, Tyttöjen maskotti!). Makoisan 5-1
voiton jälkeen ja n. 5 ilmaista Re-fillia myöhemmin alettiin pohtia mitä tehdä loppuilta. Muutkin olivat valuneet matsin aikana paikalle ja
tilailivat ruokaa ja juomaa, joten jäin istumaan seuraksi, tulihan olympialaisia 3 kanavalta, joten penkkiurheilua riitti. Päädyttiin katsomaan
myös iltapäivän lätkäpeli, curlingia ja vähän kaikkea muuta, pian huomasinkin istuneeni samassa pöydässä jo 5 tuntia. Muille maistuivat martinit
ja muut drinkit, mutta itse taisin juoda koko illan aikana pari kaljaa. Homma alkoikin jo kääntyä hyonoksi vitsiksi krapula-päivästä ja päätin tilata
muiden mukana lisää ruokaa ja olla stressaamatta turhia. Myös Preach ilmestyi paikalle ja päätettiin yhä vain jäädä samaan kotoisaan
nurkkapöytäämme istumaan. Lopulta kello tuli 11 ja totesimme Santun kanssa viettäneemme yhden elämämme aikaansaamattomimmista, muttei vähä-muistoisimmista
päivistä. Olin itse istunut 9 tuntia samassa pöydässä telkkaria tuijottaen ja ruokapalvelusta nauttien laskuakin oli kertynyt maksettavaksi 50$
ja päätin jättää melko ruhtinaallisen tipin, sen verran muut piikittelivät klo 14 tilaamastani re-re-re-re-re-re-re-re-re-re-refillistä jota
tarjoilijat olivat täyttäneet koko päivän.

Lomille lompsis

Elän edelleen netittömänä, joskin nyt netti on jo tilattu, toimitus pitäisi olla 3-5 päivää. Tiedän että näitä on typerä lukea aina köntässä, mutta lisäilen nyt silti kun olen niitä uskollisesti joka ilta notepadilla väsäillyt. Tosin maanantai katosi jonnekkin, muttei se mikään merkityksellinen päivä tainnut ollakkaan.

Pahoittelen copy pastetun tekstin ulkoasua.

Tiistai meni lähes itsestään, laskeskelin tunteja vapaa-päivien alkuun kuin fiboxilla ikään. Hotelli tuntui kuolemanhiljaiselta kiireisen
viikonlopun jälkeen ja ehdin perehtyä rauhassa viimeisiin asioihin jotka tuntuivat epäselviltä. Onnistuin jopa kaivamaan vähän trainingia
irti Ms. Daysta, joka hänkin taisi jo olla lomafiiliksissä.

Alan olla melko ajantasalla kaikesta mitä seuraavan puolenvuoden aikana teen;
aina tulee varmasti uusia kysymyksiä, asiakkaista joita en ymmärrä ja yksinkertaisesti vaikeita asiakkaita, puhumattakaan niistä mokista
mitä varmasti tulen tekemään. Uskon kuitenkin sopeutuneeni huomattavan nopeasti koko hommaan, ehkä osittain siksi että stressasin itseni
suorituspaineiden alla melkoiseen oppimisvireeseen. Tiedän että seuraavan kerran kun olen dispatcherina tulee varmasti harjoitus soittoja
hotellin suurhälytyksistä, tai joku käy vetämässä pullstationeita testatakseen minua, mutta saa nähdä sitten miten menee...Ainakin perjaatteessa
tiedän mitä pitää tehdä. Kotiin päästessäni tuli melkoinen helpotuksen tunne, 2 vapaapäivää on harvoin tuntunut yhtä odoteluta. Aloitinkin
vapaani lempiharrastuksellani nukkumisella.

Heräsin vasta n. 8 illalla kun tytöt soittivat ja käskivät tulemaan poikien kämpälle; oli jo pitkään puhuttu uloslähtemisestä ja minusta
todellakin tuntui siltä että ilta ulkona voisi tehdä hyvää. Pettymyksekseni melkein kaikki kuitenkin feilasivat, ja olimme selvinpäin istumassa
sohvalla vielä 10 maissa. Lopulta kyllästyimme istumiseen ja lähdimme sillä porukalla joka halusi päästä nollaamaan; Minä, Santtu, Lisanne ja
vanha juoppu Preach. Pysähdyimme Power N' Ligthissa tarkoituksenamme ostaa muutama matka-kalja, tuumasin kuitenkin että mitä hittoa, ei ole
ennenkään baarin menty suoriltajaloin ja naukkasin parilla huikalla naamaan 0,375 minttuviinapullon. Jos ei muuta niin ainakin Lisannella on
kotona kerrottavana tarina juopoista Suomalaisista. Ajattelin kuitenkin että baarien sulkemiseen on enää reilu 2h ja jos aikoo mennä tällä
porukalla clubille niin on paras saada edes jotain pohjalle. Mentiinkin ensimmäiselle clubille joka tuli power n' lightissa vastaan; käynnissä
olivat jotkut Trance-tyyliset bileet, kaikille valkoista päällä jne neo-valoja. Oletteko muuten koskaan katsonut biopassia tai ajokorttia
UV-valossa? Ihastelin melko psykedeelisia värikuvioita aikani, eikä syy ollut pelkästään edellämainitussa viinapullossa.

Onneksi puolen yön jälkeen UV valot sammutettiin ja Dj-soitti normaali musiikkia. Juotiin cranberry-vodkia ihan vain koti-ikävän kunniaksi ja päädyttiin lopulta
pitserian kautta kotiin. Preach jäi nukkumaan sohvallemme, jonka hyväksyi yhtä hyväksi pediksi kuin tutuksi tulleen Iiron ja Vesan sohvan.
Ei hassumpi tiistai-ilta; pientä hakemalla hakemista, mutta eipä täällä vielä ole kertaakaan oltu kunnolla juomassa. Eikä tämän illan jälkeen
taas varmaan vähään aikaan tarvikkaan olla.

Valentines Day!

Käveltiin aamulla MAXille eli express bussille, se on sunnuntaiaamuisin ainut vaihtoehto hotellille pääsemiseen, maxin pysäkki on melko kaukana ja sinne kävelee plazan läpi n. 15 minuuttia. Heräsin siis aikaisin
ja me aamuvuorolaiset kokoonnuimme talon eteen käveläksemme yhdessä. Tapasin ensimmäistä kertaa viimeisen interin; hollantilaisen Lisanne Chin:in, tosi mukavan oloinen tyttö, jonka ensivaikutelma
oli paljon parempi kuin saksalaisen Katien. Katie ei juuri enää ole kanssamme ulkona jne, kukaan ei viitsi soittaa hänelle koska hän aina kommentoi vähän kaikkea, erityisesti sitä että välillä puhumme
Suomea tai että emme auta häntä tarpeeksi (?) itseltäni meni mielenkiinto hänen kanssaan hengailuun sen jälkeen kun hän eräänä iltana suuttui preachin kiusoitteluun ja totesi että "Preach on porukoihimme ihan liian vanha ja että Saksassa ei pidetä philippiinoista" Siis mitä??, vaikka en olekkaan sitä mieltä että kenenkään tarvii kantaa vastuuta kansansa historiasta niin en ikinä itse heittäisi mitään vastaavaa
en AINAKAAN saksalaisena. Niinpä Katie on ollut mukana enää satunnaisesti, ei häntä viitsi poiskaan kuvioista sulkea, mutta ei hän ainakaan minusta ole mitään kovin mielyttävää seuraa.

Lisanne kuitenkin antoi heti fiksun ja kohteliaan kuvan, vaikka jäikin vähän epäselväksi miksi hän oli Hyattiin tullut yksinään. Ehkä se selviää myöhemmin...Matkalla hotellille iski tajuntaan myös että nyt on Valentines Day!! Tosin minulle aika se ja sama, eipä paljon ystäviä, saatika rakkaita ole tällä puolella merta, mutta kaikki tuntuivat olevan yleisesti ottaen tavallista paremmalla mielellä. Päivä töissä meni taas tosi nopeasti, olin nyt jo suht periläl dispatchingista joten aikaa jäi reilusti siitäkin huolimatta että hotelli oli täynnä ystävänpäivän takia. Luinkin läpi kaikki vanhat raportit ja aika pitkän pätkän manuaalia, mikä valotti jonkun verran koko hommaa. Toimistossa oli varsinaisten managerien puuttuessa tosi hyvä meininki; kuunneltiin musiikkia
ja heitettiin vitsiä.

Vaikea uskoa mutta minun ja "tiukkatäti" Ms. Dayn kemiat pelaavat paljon paremmin kuin minun ja Kennethin. Ms. Day ei turha jaksa selostaa, mutta näytti olevan hyvillään siitä että opin homman (kai?) aika nopeasti. Otin ihan tietoisesti lepopäivän; pari vanhaan malliin tehtyä treeniä kostautuivat ja koko yläkropan kipeytymisen lisäksi oikean kyynertaipeen jänne vaikutti tulehtuneen; olin varmaan nostanut liikaa jänteiden varaan ja nyt en saanut kättä suoraksi ja se oli tosi kipeä. Urheilu ei ole terveellistä.

Ei siis kovin romanttinen Valentines Day, mutta ainakin meni rennosti. Taisivat kaikki muutkin vain tyytyä omissa oloissaan ystävän päivän viettämiseen, ne läheiset kun taitavat kuitenkin kaikilla olla ihan toisella mantereella...

Tip-tip-tip-tip...

Jatkan näiden notepad tekstien lisäilyä, kääntyvät vähän hassuun ulkoasuun tänne lisätessä;

Toisena Dispatching päivänäni sainkin sitten hypätä melkein suoraan dispatcherin tuoliin. Alussa olin ihan hukassa kun Jammie oletti että osaan kaiken (ja muisti opettaneensa edellisenä päivänä
enemmän kuin todellisuudessa oli), mutta avaintenhallinta ja radionkäyttö alkoivat sujua kyllä nopeasti. Lokikirjan pito jne. paperityö otti aikansa ja Jammien opetustyyli kysyä jotain mitä ei vielä ollut opetettu, kuunnella väärä vastaus ja selostaa äärimmäisen perinpohjaisesti oikea vastaus oli kyllä *ittumainen, mutta kieltämättä ihan tehokas.

Ms. Day kuitenkin ilmiselvästi oli suht iloinen siitä että otin mutinoitta koko homman heti harteilleni, joten hän sai lähinnä istua sivussa ja vastailla oman mielensä mukaan puheluihin minua auttaessaan, niinpä meitä oli käytännössä yksi ylimääräinen työntekijä toimistossa ja kaikki pääsivät suht helpolla siitäkin huolimatta että hotelli oli 100% täynnä. Hotellilla oli vuosittainen "Amerikan silmälääkärien kontaktilinssi seminaari", tämäkin on sitä aitoa amerikkaa; Ota miten marginaalinen ryhmä vain ja paikalle ilmestyy 1000 huipputärkeää vierasta. Suomessa kyseinen seminaari keräisi ehkä pari puhujaa ja kourallisen optikkoja.

Tämä on pakko kertoa; koska olimme paikalla täydellä miehityksellä ja security puoli osoittautui suht hiljaiseksi vaikka kaikkialla muualla juostiin lähetti pomomme Beth minut tutkimaan hotellia. Eli avaimet, radio ja iso hymy mukaan ja palloilemaan pitkin paikkoja jotta oppisin pohjapiirustuksen jne. Heti ovesta päästyäni alkoi kuitenkin hirveä "missä on mitäkin" kysymysten tulva ja tuntui tyhmältä olla jatkuvasti: "Dr. Smith, to be honest I am not sure but let me check that for you...", niinpä "piilouduin" bellstandin (ovimiesten vastaanottotiski) taakse. Beth paukahti juuri samalla hetkellä paikalle ja huomasi minut ja kiireen keskellä tyrkkäsi minulle yhden matkatavarakärryistä.

Minulla ei ollut hölkäsenpöläystä tietoa mitä kärryn kanssa pitäisi tehdä ja Bethkin pyyhälsi jo toiseen suuntaan, joten otin kärrynreunasta kiinni,
luin mukana olevat paperit ja päättelin tavaroiden kuuluvan yhteen guestroomeista. Lähdin etsimään kyseistä huonetta ja lopulta löysinkin ovelle, johon koputin ja huusin jotain sekavaa huonepalvelusta. Oven avasivat juuri
paikalle saapuneet vieraat jotka olivat iloisina yhteensattuman aiheuttamasta "nopeasta palvelusta". En tosiaan tiennyt mitä pitää tehdä joten kysyin vain tyhmänä ovatko nämä heidän laukkunsa, minkä jälkeen nostelin
laukut huoneeseen tyhmästi hymyillen ja toivotin "Madameille hyvää päivänjatkoa". Olin jo lähdössä huoneesta ja yksi daameista huikkasi perään pistäen käteeni 10 dollaria. Menin vähän lukkoon kun en ensinäkään moista olettanut ja en tiennyt saanko edes ottaa tippejä, kiitin kuitenkin aidosti lapsen ilolla ja kipitin kärryni kanssa tieheni. Bellstandilla suomalainen rehellisyys voitti ja koitin antaa tippiä managerille, joka nauroi ja sanoi että "jos autan heitä sielä niin tietysti saan pitää tipit", olin kuitenkin vielä vähän epävarma joten kävin varmistamassa asian Bethiltä joka yleensä on supertarkka tämmöisissä. Beth vain kehotti
vaikka kehystämään ensimmäisen tippini ja totesi että harvemmin tällä osastolla tippiä saadaan, mutta senkun pistän taskuuni. Muut vitsailivat tietysti että minpä asiakaspalvelija olen kun kympeillä heitellään.

Hyvä mieli kyllä tuli! Täällä monen toimeentulo on tipeissä ja nopea ovimies voi kuulemma tienata 500 dollaria päivässä pelkästään tipeillä, mutta toisaalta hiljaisena päivänä ei välttämättä tule penniäkään. On se Ameriikka
vaan ihmeellinen maa!

Suorastaan yllätyin kun kello näytti puoli neljää ja kotiinlähdön aika koitti, menipä päivä nopeasti verrattuna PBX operaattorina olemiseen ja kellon alituiseen tuijottamiseen. Tietysti tässäkin hommassa on omat mokailun paikkansa, mutta koska valtaosa ihmisistä joiden kanssa olet töissä (hotellin työntekijät) tietävät että olet ulkomaalainen annetaan paljon anteeksi ja jaksetaan toistaa asioita ja nimiä puhelimessa. Myös Lost&Foundiin, eli hotellin löytötavaranumeroon soittavat ovat yleensä (!!!) mukavia asiakkaita, koska ovat itse tehneet virheen ja toivovat meidän korjaavan sen.

Kotona odotti taas sitten puolestaan vähän toisenlainen yllätys;


Vessan katossa olevat vesiputket olivat alkaneet vuotaa ja 3 kattopanelia oli tullut alas, vettä tuli edelleen hiljakseen katosta, joten kävin hälyttämässä landlord-Lisan paikalle. Putkimiehet tulivatkin samantien katsomaan vessaamme, ja saivat vuodon loppumaan. Lupasivat tulla ensiviikon alussa vaihtamaan kattopanelit ja korjaamaan vesivahinkoja kärsineen seinäkaappimme...saas nähdä taas

Olin vesivahingosta huolimatta kuitenkin niin hyvillä mielin että painuin muiden mukana salille vaikka paikat olivat edelleen kipeinä viime treenistä! Salitreeni on siis ehkä virallisesti pyörähtänyt käyntiin, samalla olen vaihtanut ruokavalion siihen perinteiseen eli pelkkää tummaa viljaa, salaattia
ja paljon proteiinia. Toisaalta en kyllä ajatellut karsia ulkonasyömisestä tai juomisesta, onneksi hotellin ruokalassa voi kertätä tosi hyvän ja terveellisen annoksen aina. Saa nähdä, toiv. saisi saman draivin päälle
kuin viime keväänä englannissa ja sen kuuluisan kesäkunnon kasaan seuraavan 5kk aikana.

Heissulivei

Heipatirallaa ystävät hyvät. Olen palannut takaisin kivikaudelle, eli internet-yhteyden ulottumattomiin. Rakas naapurimme Nicky jonka lähiverkkoa olemme käyttäneet ei ilmeisestikkään ole tietotekniikan ammattilainen, koska paitsi että hän ei suojaa verkkoaan (tai juuri sen takia) yhteys tuntuu tulevan ja menevän. Viimeisen viikon aikana en ole päässyt kertaakaan nettiin omalta asunnoltani, missä ahkerasti kirjoittelen notebookilla pikku blogitekstejäni.

Niinpä nyt kun se kerrankin toimii niin pistin muutaman tekstin tulemaan! Niitä on valmiiksi kirjoitettuna vielä useammalta päivältä, mutta pistän ne tänne vaikka huomenissa etteivät kaikki ihan samaan aikaan sentään tule, koitan myös ehostaa blogia muutamalla kuvalla jahka aikaa löytyy!

Elämä kuitenkin hymyilee täällä amerikassa vaikka säiden kylmetessä toivookin kevään jo pian koittavan! Kiitos kaikille jotka ovat jaksaneet blogiani lukea, koitan pitää sen hengissä nettiyhteyden puuttumisesta huolimatta! Kommenttejakin saa jättää jos esim haluaa jostain tietystä jutusta kuulla lisää! :)

PS: Saadaan vakituinen netti viikon kuluttua kun pojat lähtevät ja perimme heidän routterinsa!

Dispatching!

Kömmin ylös sängystä yllättävän pirteänä ja aloitin aamuisen vaellukseni töihin. Tulisin olemaan viikon Jammie D.n eli Miss Day:n koulutuksessa. Vesa ja Ky olivat vähän varoitelleet että täti on hieman turhan tiukka, joten otin varovasti alussa ja koitin oppia mahd. nopeasti. Onneksi olin ollut kiinnostunut vähän kaikesta jo etukäteen, joten Dispatching vaikutti alusta alkaen melko helpolta. Ms. Day tosin oli jotenkin synkeänä heti aamusta ja pisti minut lähinnä katsomaan vierestä, ja antoi ymmärtää ettei juuri jaksa vastata tyhmiin kysymyksiin.

Olin vähän näreissäni koko hommasta; paha tietää asioita jos ei niitä kerrota missään vaiheessa, ja trainerit saavat extra palkkaa joten olisi syytä olla iloinen koulutettavista eikä kettuuntunut olemassaolostamme. Jouduin kuitenkin iltapäivän aikana antamaan anteeksi Ms. Daylle, kun kävi ilmi että hänen koiransa oli kuollut edellisenä yönä ja kotona odotti sen hautaaminen. Annoin toki anteeksi aamun tiuskimiset, mutta kyllä tässä on tiettyä mustaa huumoria, tietysi rakas musti heittää lusikan nurkkaan juuri sinä päivänä kun minä aloitan harjoitteluni! :P

Sivusta seurattuna dispatchin oli kuitenkin suht. helppoa ja vieressä istuminen teki päivästäni tähän astisesti helpoimman. Kotiin päästessäni olin jo ihan hyvillä mielin hommista täällä; mikäli valtaosta työpäivistäni tulee olemaan dispatchingia on työnteko täällä varmaan ihan siedettävää. Hieman tosin masensi tieto että viikonpäästä olen ainakin 2 päivää operaattorina (varmaan koko sitä seuraavan viikon, kunnes Vesa lähtee). Toisaalta oloa piristi elämäni ensimmäinen palkkashekki! 400 dollaria! Omalla tilillä on vielä rahaa enemmän kuin olisin osannut arvata etukäteen, mutta silti olo oli kuin köyhällä siirtolaisella ikään; kovalla työllä itse ansaittuja dollareita, eikä vain numeroita tilillä vaan shekki!
Tästä se arki uudessa maailmassa alkaa!

PBX - 2 more days...

Seuraavat 2 päivää menivät PBX:n (operaattorina olon) pariin palatessa. Sinnittelin töissä tietäen että kohta pääsisin eri hommiin, onneksi sentään puhelimeen vastaaminen on hieman helpottunut joskin yhä ihmettelen mikä on "luksus"-hotellin intressi pitää puhelinvasteessa ulkomaalaista. Tuskin väärään numeroon ohjattu asiakas jakaa hotellin ihannekuvaa "Erilaisuus on voimavara."

Keskiviikkona jouduin heräämään aikaisin; Hyattin bussi haki meidät kaikki aamulla asunnoilta ja kuskasi paikalliseen kelaan anomaan sosiaaliturvatunnusta, omat paperini olivat oikein täytetyt ja toimitus vei vain n. 15 minuttia. Bussin heittäessä meidät takaisin ylitin itseni ja nukkumisen sijasta marssin käymään kaupassa ja vihdoin viimein salilla. Liityin paikallisen Gold's Gymin jäseneksi eikä hintakaan ollut kovin paha; 230$ koko 6kk jäsenyydestä, eli n. 30e/kk. Sali kuitenkin on isompi kuin juuri yksikään jolla olen suomessa käynyt ja on vielä ihan kävelymatkan päässä. Liittyminen ja kierros ottivat kuitenkin yli
tunnin joten ehdin vetää vain nopean treenin ennen töihinlähtöä. Ajattelin että mahtaako tällainen "lämmittely" treeni juuri auttaa mitään, mutta totesin seuraavana päivänä olevani ihan lukossa; 4kk taukoa salista ei ole tehnyt hyvää.

Torstaina nukuin tarkoituksella ylipitkään, sillä tiesin että iltavuoro josta pääsee 11:30 vaihtuisi suoraan aamuvuoroon joka puolestaan alkaisi 07:30. Kulkeminen pois ja aikaa nukkumiseen jäänee max. 6 tuntia. Torstai iltana kokeilin myös ensimmäisen kerran tulevalla autollamme GMC Jimmyllä ajelua. 4x4 V6 SUV automaattivaihteilla
on kyllä amerikkalaisuuden perikuva, vaikkakin metrimittari näyttää jo 300 000km. En ole koskaan pahemmin pitänyt autolla ajamisesta, vaikkaikin aina siihen ryhdyttyäni totean että "ei tämä niin hassua olekkaan". Vähän kuitenkin jännitti taas nousta vieraassa maassa auton rattiin, ensimmäistä kertaa automaattivaihteille ja pimeässä liikenteen sekaan. Asiaa ei oikeastaan auttanut se että hukkasin silloin NYCissä "ajolasini", kaukonäkö on hieman heikentynyt viimevuosina, joten en edes yrittänyt lukea tienviittoja. Onneksi reitti sentään oli hyvin hallussa, ja automaatti-
vaihteilla ajaminen on suunnilleen yhtä helppoa kuin tikkarin vieminen lapselta. Seikkailin siis menestyksekkäästi kotikadulle, ja totesin pitäväni autostamme Jimmystä huolimatta siitä että renkaat ovat vähän sileät ja auto vetää jostain syystä vähän vasemmalle.

Saatoin mennä hyvillä mielillä nukkumaan; aikaansaava päivä ja huomenna alkaisi Dispatchin training, eli sen perinteisen turvallisuuden hallinta.

Riot Room!

Lähdin iltapäivästä kävelemään plazalle siitäkin huolimatta että vaihteleva sää antoi vaihteeksi lumisadetta ja jäätävää tuulta. Eipä puijjannut yläsasteen
maantiedon opettaja kun kertoi että mannerilmasto on vaihteleva; meri varaa lämpöä ja pitää sään tasaisena, esim Suomessa "ensiviikolla matalapainetta, minkä jälkeen
sää kylmenee". Täällä sää on ihan arpapeliä aamusta riippuen, joskus aamulla paistaa kaunis aurinko ja +10 astetta ja silti samana iltana saattaa olla -10 ja sataa lunta.

Kävin ostamassa itselleni uuden puvunvyön ja sen jälkeen kiertelin hetken vaatekaupoissa ostamatta kuitenkaan mitään. Eniten aikaa meni kun löysin kirjakauppa "Barnes&Noble":n
keskeltä plazaa. 3 kerroksessa oleva hyvänkokoinen ja halpa kirjakauppa. Englanninkielissä kirjallisuudessa on hyvää se että samaa kirjaa voidaan painattaa miljoonittain, mikä tuo
ostohinnan huomattavasti alemmas kuin esim. Suomalaiset kirjat. Ostin uuden Hamilttonin siitäkin huolimatta että lähistöllä on kuulemma myös hyvä kirjasto, pitäisi varmaan käydä sieläkin.

Olin vielä pakannut toiveikkaana salikamppeet mukaan, mutta ilta otti toisen suunnan kun santtu soitti ja kertoi että kaikki olivat poikien kämpällä ja halusivat lähteä ulos.
Sali vaihtuikin isoon ja herkulliseen amerikan pitsaan sekä kylmään kaljaan...Istuskeltiin aikamme ja lähdettiin lähistöllä olevaan Rock baari "Riot-roomiin".
En varsinaisesti ole Rock(tai musiikki)-ihmisiä, mutta baari kyllä oli ihan viihtyisä joskin lähes tyhjä. Lähdin ensimmäisten joukossa ihmetellen mihin lyhyt lomani oli kadonnut...

Jayhawks

Vapaa? Heräsin ilta viideltä ja tajusin juuri käyttäneeni lähes koko toisen vapaapäiväni koko viikolla. Yövuorosta "vapaalle" pääsy ei ole ihan sama asia kuin perjantaina klo. 16:00 viikonlopunviettoon lähtö. No, mikäs siinä, soitin taas suoraan sängystä uskolliselle toverilleni Preachille, joka krapulastaan huolimatta oli valmis lähtemään uuteen koitokseen (hän oli baariillan ja jatkojen jälkeen mennyt suoraan töihin, tuulilasien korjaaminen kuulemma onnistuu krapulassakin, ja oli nyt taas valmis lähtemään kanssamme ulos, nukkumatta siis hetkeäkään välissä, ikää 31??

Brad oli kuulemma varannut taas pöydän samaisesta ESPN baarista city marketilla, ja tunnin päästä alkaisi "tärkeä" korismatsi Kansas, MO eli JAYHAWKS (olen lopulta päässyt vähän mukaan koriskeneen) - Texas. Niinpä taas
urheilubaariin ja budligti käteen. Ja ei, en ole vain ryypännyt kokoajan, täällä on tosin monena iltana tullut otettua se 5 tuoppia, muttei vielä kertaakaan juuri enempää. Matsi meni selvin lukemin ja suurin osa ajasta menikin Brad:in kanssa jutellessa.
Brad on kyllä edelleenkin hyvä tyyppi iästään huolimatta. Ilm nauttii nuorempien kanssa hengaamisesta, tarinan kerronnasta ja kyselee paljon europpasta. Hänellä on kuulemma mökki järven rannalla jossain tunnin ajomatkan päästä, lupasi lähteä eräoppaaksi jos haluaisimme
kesän tullen lähteä sinne kalaan jne. Budligtin lisäksi tilasin "jalopeno popperseja" jotka pitkästä aikaa olivat jotain mitä ei edes tehnyt mieli syödä. Täällä kaksi asiaa sotii ruokailutottumuksiani vastaan; kaiken friteeraaminen ja "juustottaminen" (juustoa tuntuu usein
ihan oikeasti olevan enemmän kuin itse ruokaa). Jalopenopoppersien tapauksessa rakkaille jalopenoilleni oli tehty molemmat vaihtoehdot, minkä takia ne maistuivat lähinnä friteeratultajuustolta, miltä se sitten ikinä maistuukaan, mutta eivät ainakaan
jalopenoilta tai tulisilta.

Työviikko ja jatkuva ravaaminen olivat vieneet voimat joten kaikki taisivat tahtoa vain kotiin nukkumaan. Itse painuin sänkyyn, luin loppuun suomesta tuomani hamiltonin viimeiset 200 sivua ja nukuin hyvillä mielin tietäen että huomenna olis edessä kokonainen vapaapäivä!

SUPERSUNDAY

Olisi tehnyt (taas) mieli nukkua ties kuinka pitkään, mutta koska ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua päätin kuitenkin vääntäytyä ylös sängynpohjalta ja soittaa uskolliselle kaupunkioppaallemme
Preachille. Preach saapuikin viiden maissa hakemaan meidät asunnoltamme ja lähdimme katsomaan Coltsien ja Saintsien kohtaamista urheilubaariin Plazalle. Tulimme paikalle viime tingassa ja oletin jo ettei
istumapaikoista ole toivoakaan, mutta paikka osoittautui alkuvaikutelmaa isommaksi ja saimme varsin mukavat paikat ison screenin reunalta. Muutama tuopponen Bud-Lightia olisi tietysti maistunut, mutta
ongelmaksi osoittautui baarimikko, joka ei suostunut myymään Eurooppalaisella ajokortilla alkoholia. Ei edes vaikka selitimme että passin pitäminen mukana on aika riskialtista koska uuden J-1 hannkiminen maksaa 400dollaria.
Santulla oli passi mukana ja hän koitti selittää ajokorttia näyttämällä että nämä kaksi täsmäävät, baarimikko pysyi kuitenkin kovana ja ei myynyt edes Hannalle, jolla oli mukana ajokortin lisäksi valokopio passista...tämä siis vielä
ollessamme 31v Preachin seurassa ja kaikkien ollessa selvästi yli 21. Muualla kortti on kyllä kelvannut. Lähdimme preachin kanssa hakemaan erätauolla passit kaikille, ei niinkään sen takia että
olisi ollut pakko saada kaljaa, vaan koska baarimikon jokseenkin ylimielinen "I knooow you are from EUROPE, but that is not valid here." käytös alkoi ärsyttää.

Passit saatuamme ja pelin jatkuessa jännittävänä kävin sitten hakemassa kaljamme toiselta tarjoilijalta ja annoin tietysti kohtuuttoman paljon tippiä. Ilo se on pienikin ilo. Peli oli taatun mielenkiintoista seurattavaa ja tuntui
kiinnostavan myös niitä joilla ei ollut säännöistä haluakaan. Oluen kanssa maistui mainio ruoka ja mainoskatkoilla näkyi niitä oikeita superbowl-mainoksia, jotka väliaikashown lisäksi ovat monelle ainut syy katsoa koko ottelua.
Tuli jossain välissä mieleen että tasan vuosi aiemmin katsoin edellistä superbowlia Beaumonthallin nurkilla yliopiston baarissa vieressäni Justin, Peter ja M-J. Joku voi sen halutessaan kaivaa CSILeicesterin puolelta esiin :)

Ilta koitti kuitenkin aivan liian aikaisin ja jouduin menemään töihin kun muut lähtivät kaupungille iltaa viettämään...onneksi yö osoittautui tällä kertaa siksi oikeaksi Graveyardiksi ja kerrankin työvuoro meni suht leppoisasti n. 100
sivua kirjaa lukien. Aamulla sain lähetä muutaman minuutin aiemmin ja ehdin bussiin joka vei minut kotiin jotakuinkin täydellisellä ajoituksella. Kotiin ja nukkumaan.

Graveyard?

2-6-2010

En saanut aamupäivän aikana mitään aikaiseksi, olin vielä sen verran puhki edellisestä myllytyksestä että peiton alla piileskely tuntui ihan hyvältä idealta. Lopulta oli kuitenkin lähdettävä töihin ja 4. "Training" päivääni. Kennethin kyllä eilen totesi että "eiköhän tämä ollut tässä", jotta onnea operaattorin uralla.
Työvuoro alkoi vasta 11 illalla ja etukäteen oli toitotettu että "graveyardiksi" nimetty yövuoro tulisi olemaan tuhottoman tylsää ajantappamista.

Ilmeisesti edellämainituilla hotellivierailla kuitenkin riitti virtaa sillä keskukseen soittelu jatkui pitkin yötä. Kyllähän se taas vähän kuumotti, mutta onneksi saattoi sentään ajatella että edellisen päivän jälkeen tämä ei ole mitään... Melkoista pyöritystä koko yön kuitenkin. Onneksi melkein jokainen soitto opettaa jotain uutta, joten homma helpottuu kokoajan, joskin hiljakseen.

Bob otti minut aamuyöstä mukaan house officer kierrokselle ja kirreltiin hiljaista ja hämyistä hotellia hiljakseen. Bob pysähtyi kertomaan joka huoneesta ja hissistä, enkä kehdannut kertoa että olin kyllä useimmat jutut jo aiemmilla kierroksilla kuullut, ihan opettavainen reissu silti. Eiköhän sielä dispatchingin eli sen "oikeamman" securityn puolella sentään ole vähän mukavampaa.

Aamulla törmäilin jokseenkin onnekkaasti 51x bussiin, joka vieläpä otti minut keskeltä katua kiinni, olin varmaan niin epätoivoisen näköinen siinä ei keskellä mitään viittoessani. Pääsinpähän ainakin nopeasti kotiin ja nukkumaan. Sitä tämä tuntuu lähinnä olevan, nukkumista ja töiden tekoa, en tajua miten voi nukuttaa näin paljon, ehkä duuni ottaa rankemmille kuin itselleen myöntää...

Pitkäperjantai

2-5-2010

Perjantai oli juuri niin paha kuin oletinkin. Olin päivän alusta alkaen omalla koneella operaattorina ja hotellilla oli niin kiireinen päivä ettei Kennethkään juuri ehtinyt autella. Operaattorina oleminenhan ei sinäänsä ole kovin vaikeaa; keräät tietyn määrän perustietoa, käytät puhelinluetteloa, olet kohtelias ja YMMÄRRÄT. Muut tuskin ovat hyvin koulutetulle apinallekkaan kovin vaikeita taitoja, mutta viimeisimpään taitaa kaatua allekirjoittaneen operaattoriura. Puheluita sateli ja välillä kukaan ei oikein ehtinyt edes vastata omiin kysymyksiini, roomservice ruuhkautui, kuten myös late night diningi, joten lopulta koitin samaan aikaan vastata kaikenmaailman kysymyksiin ja etsiä humalaisille hotelliasiakkaille yöllisiä ruokapaikkoja. Hotelliin oli samaan aikaan osunut yliopiston viihdeviikonloppu, tanssityttöjen harjoitusleiri ja poliisien vuosijuhla. Ei kovin kaunis sekoitus securitylle, vaikka välillä humalaisten soitot naurattivatkin.

Tiedän että asetan taas itselleni ihan liian kovia paineita; eihän hotelli voi palkata ulkomaalaista operaattoriksi ja olettaa että kaikki asiakkaat olisivat innoissaan eurooppalaisesta aksentista vaikka huonepalvelu tuokin väärät voileivät. Välillä teki mieli huutaa luuriin että "Vittu puhutko ite suomea, oon täällä 3. päivää", mutta pääsääntöisesti "Can I speak with someone american ja GRAZIAS!" kommentit saattoi päästää ohi korvista. Onneksi iltaa piristi edes yksi vanhempi nainen joka oli kovin innoissaan "Madaam" lausahduksestani ja vaati tietää mistätulen ja mikä olen miehiäni. Kokonaisuutena ilta oli kyllä ihan älytön ja minulle tuli suorastaan fyysisesti paha olo koko hommasta; pahoinvoitia ja päänsärkyä. Tuli muutamaan kertaan mietittyä että mitäköhän sitä on lähdetty tekemään...

...lopulta päivä kuitenkin päättyi ja illan rauhoittuessa työkaverit tajusivat minun olleen enemmän tai vähemmän omillani, sekä ihastelivat huomattavan pitkää listaani suoritetuista tehtävistä. Olin kyllä kotiin päästyäni enemmäin kuin tyytyväinen siihen että olin ylipäätään selvinnyt hengissä tulikasteesta. Toisaalta oli olo helpottunut koska TIEDÄN ettei vastaavaa päivää voi enää tulla, niin paljon kantapäänkautta ehti oppia 8 tunnissa. Toisaalta ei kyllä ihan hirveästi innosta mennä samaan kiirastuleen... onneksi sentään vaihtuu iltavuoroon ja saa nukkua kunnolla...

Operator Matias 2

Taas hetki aikaa kirjoittaa joten jatkan siitä mihin jäin;

Lisään listaan vielä

Sharonin, n. 40 naisen joka tuntuu olevan kiinnostuneempi lehtien lukemisesta kuin töiden tekemisestä. On kyllä tosi mukava mutta ärsytti melkoisesti kun tein käytännössä hänen töitään koko ajan. No tässä sitä oppii.

James on lähinnä yövuoroja tekevä kolmissakymmenissä oleva heppu, joka on paitsi varsin avulias myös ilmeisen pidetty koska ottaa kaikkien vihaamia yövuoroja itselleen

Bob on noin kuusissakymmenissä oleva MOD eli vuoroesimies, joka kyllä sopii joiltain osin varsin hyvin "vanhan yövartijan" rooliin. Lupasi ottaa minua mukaan kierroksille kunhan ehtii.

Elikäelikä, toinen päivä ei juuri jännittänyt koska tiedossa olisi vain lähinnä vierestä oppimista. Kenneth laittoi taas kiinni sivuluurin ja jatkoimme eri osa-alueiden läpikäymistä. Välissä haimme Adriannin kanssa minulle pari pukua hotellin vaatevarastolta. Luulin etten saisi työasuja täältä, mutta toisin kävi, nyt ei tarvi käyttää rahaa siihenkään! Toinen rahaa säästävä tekijä on ilmainen ruokailu joka päivä; kaikki työntekijät valittavat laadusta, mutta minusta ruoka on suorastaan loistavaa. Yksi asia mitä monet näyttävät ihmettelevän ääneti on että syön lautasen tyhjäksi. Täällä KIRJAIMELLISESTI monet ottavat puoli kakkua lautaselle, valittavat kovaan ääneen miten pahaa se on ja syövät kermavaahdon, sitten kippaavat loput roskiin. Näemmä ottamastaan ruuasta kuuluu syödä max puolet. Toinen lohtua antava asia on jälleen kerran ilmainen "refill", eli ruokalan automaatista saa vetää limua/kahvia jne mielinmäärin. Niinpä olenkin juonut diet pepsiä ja light Dr. pepperiä (Kaikille sen ystäville tiedoksi että light maistuu ihan samalta kuin oikea, ihmettelen tätä koska olen aina luullut Dr. Pepperin maun perustuvan pelkästään massiiviseen määrään sokeria) tasan niin paljon kuin kehtaan välissä pyytää vessataukoja! :P

Livahdin välissä Kyn kanssa katsomaan miten arvotavarasäilöt avataan (olen samalla opetellut dispatchingia, vaikka se opetetaan myöhemmin, luulen että osaan jo nyt enemmän tai vähemmän kaiken siihen liittyvän, operatorin homma sisältää käytännössä lähes kaiken mitä dispatcher tekee, joten aloitin vaikeasta päästä.)

Yllätyin illalla kun kenneth heitti että haluisinko ottaa muutaman puhelun, en oikeastaan vielä oikein ollut valmistautunut, mutta totesin että parempi ottaa niitä heti niin ei jännitä huomenna. Kenneth päästikin minut puhelimeen ja otti itse sivuluurin siten että voisin halutessani heittää puhelun hänen hoidettavakseen. Aluksi oli vaikeaa saada edes rimpsu sanottua ymmärrättävästi "Good Eveningn, Hyatt Regency Crown Center, this is Matias at your service", ja sen jälkeen eniten pelkäämäni kohta eli saada selvää mitä asiakas haluaa. Osa puheluista meni aika pipariksi, mutta jatkoin silti lannistumatta. Hiljalleen homma alkoi sujua edes sen verran että sain alkurimpsun oikein ja ymmärsin useimmiten mitä asiakas haluaa. Seurasi seuraava ongelma; mitä vastata asiakkaalle KUN ymmärtää mitä kysytään. Harjoiteltiin kohteliasta puhelun siirtämistä jne. Välillä tuntui että homma meni kuin vettä vain, välillä taas että jäädyin pahasti tai sössötin niin paljon että asiakkaalla tahtoi mennä hermo. Pääpiirteissään lähes kaikki ottivat kuitenkin mokailuni ihan hyvin, tiedä sitten miten hyvää mainosta Hyattille...
...pientä voimaa iltaan antoivat herätyspyyntöjen vastaanottaminen jotka sain hoidettua melko hyvin kauttaaltaan.

Lopulta päivä loppui, toisaalta olo oli helpottunut; olinhan ensimmäistä kertaa ottanut puheluita, ja vielä toisena päivänäni...toisaalta huominen rasitti koska tiesin että joutuisin samaan kiirastuleen heti päivän alkaessa. No, ei kukaan väittänytkään tämän mieluttävää olevan...

Operator Matias

Puhki ollaan, no epämukavuusalueella oppii, vai miten se oli...

Sain nukuttua yllättävän hyvin vaikka voin suoraan sanoa että ensimmäinen päivä töissä jännittikin melkoisesti. En niinkään jännitä muuta kuin puhelimeen vastaamista; en ikinä ole ollut niitä jotka käyttävät puhelinta paljon, ja asioita hoitaessani menen mielummin itse paikalle kuin soitan puhelimella, niinpä puhelimeen vastaaminen ja asioiden hoitaminen englanniksi jännitti melkoisesti. Lähinnä se että ymmärtäisinkö mitä asiakas haluaa, "Sorry, sorry, excuseme, can you repeat that" ei tietenkään ole asiakaspalvelua jota 4 tähden hotelli haluaa.

Menin hotellille hyvissä ajoin ja marssin securityn toimistoon jo puolituntia ennen työajan alkua, vaikka oikeastaan olisi tehnyt mieli kävellä vaikka korttelia ympäri kuin mennä sisään ensimmäisen kerran. Päivä kuitenkin alkoi pehmeästi; Kevin (Mukavan oloinen house-officer, josta olen kuullut aiemmin olleilta pelkkää hyvää) lähti näyttämään minulle kaappini ja kamppeet vaihdettuani palasin toimistolle. Trainerinani toimisi ensimmäisen viikon Kenneth, joka on osaston pitkäaikaisin työntekijä. Kenneth on pyörätuolissa, mikä tietysti asettaa tiettyjä haasteita toimistötyössäkin, mutta itse pyrin olemaan huomioimatta koko asiaa. Hyvä opettaja Kenneth joka tapauksessa on. Sain raskaan "Manualin" kaikeen mahdolliseen, mutta oleellisinta olisi tietysti puhelinetiketin ja ymmärtämisen oppiminen. Helpotus oli suuri kun kenneth kaivoi kaapista "sivuluurin", en vastailisi puhelimeen vielä pariin kolmeen päivään, vaan kuuntelisin vierestä puheluja ja ottaisin oppia. Tämän tiedon jälkeen pystyin vähän rentoutumaan ja päivä menikin nopeasti puheluja kuunnellessa ja painaessa mieleen ohjelmistojen käyttöä ja käytäntöjä.

PBX:n eli operaattoripuolen (jossa tulen viettämään ehkä n. puolet ajastani täällä, toiv. vähemmän) tehtäviin kuuluu;
1. asiakkaiden avustaminen ottamalla vastaan toiveita jne ja lähettämällä sitten joku asiaa toimittamaan. Esim joku haluaa lisää pyyhkeitä huoneeseensa.
2. Soittajan yhdistäminen oikeaan numeroon, esim asiakas haluaa varata pöydän ravintolasta, tai huoltomies haluaa puhua huonevastaavan kanssa jne..
3. Yleisiin kysymyksiin vastaaminen (itse en tietenkään pysty esim juuri opastamaan ketään minnekkään)
4. Aamuherätyspyyntöjen vastaanottaminen ja niiden toteuttaminen

Totesin jo heti aluksi että hankalaa tulee n. 50% puheluista on ymmärrettäviä, 25% toteutettavia, ja loput sellaisia että en tiedä kuka soittaa tai mitä haluaa. No, ehkä tähän tottuu. Ehkä ei pitäisi stressata niin paljon; loppujen lopuksi hotellihan on itse tähän hommaan halunnut jonkun ulkomaalaisen, ja tiedän että englantini on parempaa kuin täällä aiemmin olleiden...

Voinen tässä mainita muita securityn työntekijötä kun eivät kuitenkaan suomea osaa;

Beth on paikan pomo, n. 50 nainen josta kukaan ei pidä. Jotenkin vain epämielyttävä henkilö, todella tarkka kaikesta mahdollisesta ja ei kuitenkaan itse kuuleman mukaan hoida juuri mitään enää nykyään. Kuulemma tykkää irtisanoa/antaa varoituksia.

Adrianne on hieman yli kolmenkymmenen oleva toinen manageri joka on kuin edellämainitun vastakohta. Hoitaa paljon osaston juoksevia asioita ja tuntuu olevan hyvissä väleissä kaikkien kanssa

Ky, joka aiemmin oli kanssamme muutaman kerran ulkona, on osaston uusin työtekijä, joka on ollut talossa vasta vajaan kuukauden. Hän on manager harjoittelussa ja mukavan rento tyyppi. Ky on myös tasan minun ikäiseni ja ollaan osaston nuorimmat; tosin nyt ollaan yritetty pitää vapaajan jutut ja työjutut erillään, ei tunnu olevan sopivaa että "pomo" kaveraa alaistensa kanssa.

Carlos; aka. Channel. Vaikea edes kuvailla, Carlos on paitsi homo myös avoin transseksuaali, toimistossa hän on Carlos, mutta vapaalla Channell. Tosi rento ja hauska tyyppi jonka omalaatuinen huumori kyllä keventää tyilmapiiriä

Jamie on n. 30 kymppinen nainen joka on tällä viikolla hoitanut Dispatchingia, tuntuu olevan aika neutraali tyyppi

Maurizio on yksi house officereista, tosi mukava ja rento neljäkymppinen italialainen joka jaksaa aina hymyillä. ymmärtääksei osaston toinen homo

Muita en vielä ole juuri tavannut, mutta mitä ilm. securitylle tyypillistä on maasta riippumatta että turvallisuudesta huolehtii sekalainen sirkus outoja tyyppejä. Kukapa täysin normaali turva-alalle päätyisikään? ;)

Kun vuoro lopulta päättyi tuntui kaikki päivän aikana oppivani tulevan ulos korvista, jatko jännittää edelleen, mutta ainakin olen päässyt alkuun hommissa.

Anni pääsi pepperduck clubilta puolenyön maissa ja sain kyydin kotiin. Oli kuulemma saanut parisataa dollaria tippiä samoilta business miehiltä jotka rasittivat puhelinkeskusta koko illan ja tilasivat n. 200 aamuherätystä. Kukapa sitä kännykän herätystä käyttäisikään?!

Kiirettä pitää

Kirjoittelen huomenna kun vaihto iltavuorosta yövuoroon tuo aikaa

Työt ovat lähteneet käyntiin ja homma on aika stressaavaa ja opittavaa on paljon, lähinnä puhelimeen vastaaminen jännittää, mutta eiköhän tämä tästä

Olen nukkunut varmaan 10h joka yö, joten vapaa-aikaa ei 8,5h työvuorojen ja työmatkojen jälkeen ole juuri ollut, mutta ainakin olen vihdoin suht terve! Ehkä huomenna salillekkin!

Orientation

2-2-10


Mentiin aamulla kaikki yhdessä hotellille, jännitti toki, mutta oltiin kyllä jo etukäteen kuultu että orientaatio olisi melko helppo. Dana haki meidät taukotiloista ja antoi Human Resourcesin jenniferin huostaan joka puolestaan vei meidät koulutushuoneeseen, jossa vietimmekin melkein koko päivän.

Joukkoon liittyi muita Hyatissa aloittavia tai juuri aloittaneita työntekijöitä ja perus esittelykierrosten jälkeen käytiin läpi yhtiön historiaa ja faktoja jne...Etiketti ja puhelinkäyttäytyminen tietysti olivat oleellisia, mutta lähes kaikki päivän aikana käyty oli enemmän tai vähemmän perusosaamista. Saatiin myös kattava kierros hotelliin ja kaikki managerit kävivät esittäytymässä, mutta pääpiirteissään päivä oli aika kevyt vaikkakin jatkui aina kolmeen asti iltapäivällä.

Homman loputtua kaikki lähtivät omien vuoroesimiestensä mukana "tutustumaan" omaan osastoonsa, oma vuoroesimieheni Adrianne oli kuitenkin sen verran kiireinen että sovimme vain huomisen päivän aloituksesta ja hän jätti minut human resourceen jotta saisin kulkukoodini. Saatuani kirjautumistunnukset tungin taas hetkeksi security lodgeen, mutta Annun päästessä vapaalle lähdimme kahdestaan bussilla kohti kämppiä.

Illalla menimme vielä Hannan ja Santun kanssa Plazalle shoppailemaan. Plaza onkin kattavampi paikka kuin tajusin, ja vaikka teki mieli ostaa vaikka mitä niin pitäydyin perjaatteessani siitä että ostan vain alennettuja vaatteita, koska niissäkin on valtavasti valinnanvaraa. Mukaan tarttui mm. kevät takki 30$(20e) lähtöhinta 130$ ja t-paita 6$ lähtöhinta 34$. Käytiin ulkona syömässä ja mentiin kotiin jännittämään ensimmäistä oikeaa työpäivää, omani tosin alkaisi vasta 15:00 iltapäivällä..

StiX

2.2.2010

Herättiin jo 7 ensimmäiseen "työpäiväämme". Kokeiltiin ensimmäistä kertaa paikallisbussia, joka tulikin ihan ajallaan ja ajoi meiät Hyattiin, jossa meitä odotti iso pino paperitöitä. Tällä kertaa lähinnä veroasioita.
Täytettiin vajaan tunnin verran erilaisia lomakkeita (tälle ei ilm ole loppua) ja saatiinkin kai kaikki kuntoon. Enää on jäljellä postissa ja sosiaalitoimistossa käynti, joita tosin ollaan vähän omaa syytämme lykätty. Ehkä sitten huomenna...

"Tungin" virallisen osuuden jälkeen Security toimistoon jossa oli paikalla pari tulevaa työkaveriani sekä tuleva pomoni Beth. Oletan että hän ei lue suomea joten uskallan sanoa että olen kuullut hänestä paljon pahaa; kuulemma on melko tiukka ja "tykkää" irtisanoa työntekijöitä mikäli löytää pientäkään syytä.
Ei ilmeisestikkään mikään pidetty manageriemme joukossa. En tiedä tungettelinko kun jäin valvomoon pyörimään ja kyselemään sekä kertoilemaan itsestäni, mutta ilmeisen tylsistyneet työntekijät eivät ainakaan pistäneet pahakseen ja Bethkin vaikutti ensitapaamiselta varsin mukavalta. Juteltiin yhtä ja toista reilun vartin ajan, suomesta, kansasita jne.
He ovat tietysti jo tavanneet ties kuinka paljon suomalaisia, mutta jaksoivat silti olla kiinnostuneita. En halua aiheuttaa huolta kotona, mutta juteltiin Kansasita Leicesterin opintojeni valossa, koska olin viimeviikolla lukenut läpi Kansasin rikostilastot vuodelta 2009 ja valvomon seinällä oli alueellinen "Crimechart" jossa näkyivät
city centralissa viime viikoilla tapahtuneet rikokset. Kansas City on ilm tällä hetkellä USAn toiseksi väkivaltaisin suurkaupunki, josta ohi menee vain teollisuuskaupunki Detroit. Nousua edellisestä vuodesta on kaksi pykälää, jolloin edellä olivat vielä Chicago ja Phoenix.

Asiaa selittää tietysti suuri aseiden määrä (mm. kaikille securityn työntekijöillä on kuulemma ase kotona) ja lama joka on erityisesti iskenyt näihin "takapajulan" teollisuuskaupunkeihin. Erilaiset ammuskelut ja katuväkivalta ovat täällä suht arkipäivää ja meitäkin varoitellaan asiasta jatkuvasti.
Tietysti suht turvassa on kun pitää järjen päässä, ei liiku yksin eikä kovassa kännissä jne. Me olemme tietysti hyvässä asemassa kun liikumme aina porukalla, meillä on auto ja asumme kaupungin "parhaassa" osassa.

Hotellilta suuntasimme takaisin asunnoille ja pysähdyimme matkalla Sun Freshillä ostamassa ruokaa. Kävimme AT&Tllä kysymässä netistä, koska he eivät lupauksista huolimatta olleet soittaneet meille asiasta. Lupasivat soittaa myöhemmin illalla.
Makoiltiin kämpillä ja katselin Sleepers Cellin ensimmäisen tuotantokauden loppuun, tosi kiva katsoa terroristisarjaa täällä amerikassa :( Ei edes mikään huippusarja, mutta otin koneelle valitettavan vähän elokuvia jne mukaan lähtiessämme. Taisin nukahtaa jossain välissä kun soittivat AT&T:tlä. Myyjä puhui minut suht sekaisin asiasta, ensin hän
kyseli luottokortistani kuukausimaksun maksamiseksi, normaalisti netti tilataan sosiaaliturvatunnuksella, mutta koska meillä ei ole vielä moisia turvaudumme luottokorttiin. Hetken päästä hän kysyi voiko soittaa takaisin ja 10 min odotettuani hän soitti ja kertoi että osoitteeseemme ei saa nettiä. Minä taas koitin selittää että tänne kyllä tulee kaapeli, jolloin
hän ilm luuli että haluamme tv-kanavat. Minä puolestani koitin selittää että tänne siis tulee nettikaapeli, joten se pitäisi saada asuntoommekin. Hän puolestaan kertoi ettei tule. Sanoessani että suomalaisilla ystävillämme naapurirapussa on AT&Tn netti myyjä meni suht lukkoon ja enemmän tai vähemmän sanoi ettei tiedä asiasta mitään. Antoi jonkun
ihme numeron ja käski soittaa jos haluan kysellä lisää. Mitäköhän vittua. Osaa olla vaikeaa ihan perus jutut. Iiro tosin kertoi että he kävivät saman ruljanssin läpi, kivenkovaan väitettiin ettei tänne saa nettiä kunnes vaan hakivat boksin ja löivät seinään, sitten pyysivät jonkun avaamaan yhteyden ja kaskummaa kovasti toimi. Ilm. kilpailun puutetta etteivät
uudet asiakkaat jaksa kiinnostaa provideria. Pitää selvitellä lähipäivinä, onneksi rakkas naapurimme on jättänyt langattomansa edelleen suojatta!

Saimme kutsun lähteä Hyattin tarjoilijaporukan mukana syömään "Legendaryyn", joka on kauppakeskus puolentunnin ajomatkan päässä. Mietimme että miten pääsemme paikalle kunnes Preach taas paukahti paikalle bemarillaan! On kyllä huipputyyppi, eikä pelkästään sen takia että ajaa meitä joka paikkaan; luulen että Preachista ja minusta
tulee vielä hyviä kavereita täällä oloni aikana, jo nyt vietän suurimman osan vapaa-ajastani hänen kanssaan. Suuntasimme siis koko porukan voimin (paitsi töissä olevat Vesa ja Anni) legendaryyn, jossa ruokapaikaksi osoittautui japanilaishenkinen "stiX".

Jatkuu....

Stixissä odottelimme aikamme koko seuruetta saapuvaksi, meidän lisäksemme paikalle tuli n. 10 hyattin tarjoilijaa/baarimikkoa jne. Istuimme Preachin kanssa baaritisikillä odottelemassa ja maisteltiin Sapporoa ja Sakea. Lopulta koko porukka oli kasassa ja pääsimme pöytään istumaan, tilattuamme haluamaamme ruokaa saapuivat kokit raaka-aineiden kanssa pöydän keskelle. Ruuanalaitto-shown aikana jöngloorattiin kananmunilla, soiteltiin veitsiä, tehtiin temppuja tulella jne, samaan aikaan kasautui hiljalleen lautaselle tilattu ruoka. Toivottavasti saan jostain kuvia illasta, koska kokit tosiaan osasivat hommansa. Temppujen lisäksi heitettiin huulta koko ajan. Ruokakin oli todella hyvää! Kun kaikki olivat saaneet tilaamansa pitivät kokit vielä "katkaravunheittokisat", eli pilkkoivat paistettuja katkarapuja pieneksi ja heittelivät niitä suoraan asiakkaiden suuhun. Ainakin minusta tuli tosi hyvä kuva kun koitin napata makupalaa suullani :)

Preach heitti meidät vielä kotiin ja painuimme nukkumaan, olisihan huomenna orientaatio

Independence Mall

1.2.2010 Tai siis 02/01/2010

Pieni flunssa jatkuu ja korvat ovat kokoajan lukossa. Aukeavat kun ottaa nenästä kiinni ja puhaltaa (onko se vai flunssaa vai häh, saa kommentoida?)
Lähdettiin iltapäivästä heittämään Vesku töihin autolla ja käymään ensin syömässä. Preach vei meidät Plazan toisella puolella olevaan kiinalaiseen ravintolaan
yllätyttiin kun kukaan ei tuonut menua, vaan tarjoilijat kiersivät kärryjen kanssa pöydästä pöytään ja tarjosivat erilaisia ruokia pöytään nostettavaksi. Erilaisia kärryjä kiersi varmaan kymmenen ja jokaisessa n. 2-5 ruokalajia, joista saattoi
tarjoilijan selostuksen jälkeen valita mieleistään tai antaa kärryn kiertää. Jotain valittaessa tarjoilija nosti ruuan pöytään kaikkien syötäväksi ja merkkasi valinnan laskuun. Oltiin suht pihalla koko hommasta
ja matkittiin lähinnä Preachia, mutta ruoka oli todella hyvää; haineväkeittoa, erilaisia dumblingeja, nuudeleita, jättikatkarapuja, ankkaa ja paistia jne erilaisilla kastikkeilla. Koitin syödä tikuilla (taito jonka opin englannissa), mutta homma oli vähän kankeaa,
syytän muovisia tikkuja. Ruoka oli suht tyyristä; n. 70 dollaria/4 henkeä, tosin suomessa samasta lystistä olisi varmaan saanut pulittaa yli 100e.

Heitettiin Vesku hotellille töihin ja lähdettiin Preachin kanssa ajelemaan; päätettiin mennä Indepence Mallille, joka on alueen suurimpia ostareita. Preachin todetessa että se on "aika lähellä", valmistauduin tunnin ajoon, mutta onneksi matkaa ei ollut kuin parikymmentä mailia.
Independencellä kierreltiin rauhassa kauppoja; koitin löytää pukua ja sovitinkin muutamaa ominpäin, mutta en edelleenkään löytänyt hyvää ja tarpeeksi halpaa. Olen vähän hassussa tilanteessa, minulla on täällä
puku, mutta se on reilun 500e Hugo Bossin puku, jota en kehtaa käyttää hotellilla. Täällä työntekijän oletetaan pukeutuvan halvemmin kuin pomonsa, joten olen yrittänyt löytää arvolleni sopivaa pukua, toistaiseksi huonoin tuloksin. Independence mall on shoppaajan paratiisi
nopeasti arvioituna väh. parin Sellon/Ison-omenan jne kokoinen. Me puolestamme emme olleet kovin shoppavaa tyyppiä joten lähinnä vain kiertelimme kauppoja. Lopulta olin itse ainut joka teki ostoksia: pari T-paitaa...

Preach heitti meidät vielä kotiin ja istuimme muutaman hetken jätkien asunnolla, mutta itse poistuin jo alkuillasta huoneeseeni lepäilemään. Naapurin W-lan on toiminut melko moitteettomasti joten nyt on pystynyt hengailemaan netissä melkein katkotta...