Oikeutta ja epäoikeutta

Onneksi työpareina olivat tällä kertaa Phil ja Mike, jotka ovat taatusti työpaikkamme normaaleimmat ihmiset. Päivä etenikin yllättävän nopeasti
ja puhelimeen vastailu ei tuntunut enää yhtä pahalta kuin alussa. Jostain on oppinut sen rutiinin että ymmärtää suurimman osan puheluista ja jos ei
ymmärrä niin osaa käyttää hyödykseen samoja anteeksipyytelyitä. Pahimpia ovat tietysti nimet; harvapa täällä on Jack Smith tai vastaavaa jonkun
Gretchen Zwiekenmayerin jne. etsiminen tietokannasta on aina yhtä palkitsevaa puuhaa. Kerrankin n.4 tavaamista pyydettyäni melkein itkin puhelimeen ja
kerroin olevani vain tyhmä interni suomesta, toisessa päässä ollut Madam kyllä pelasti päiväni toteamalla että "Oh but that is wonderfull!!" Ja kertomalla
varmaan minuutin pituisen jutun siskonsa saksalaisesta ystävästä, mikä jätti minulle runsaasti aikaa kokeilla eri yhdistelmiä oikean nimen löytämiseksi.

Hotellin rutiinit kuitenkin alkavat hiljalleen valjeta, ja maalaisjärjellä pystyy täällä kyllä selviämään useimmista vaikeuksista; tärkeintä on
pitää asiakas tyytyväisenä ja jos kyse on vain "I WANT TO TALK WITH SOMEONE WHO SPEAKS ENGLISH, E-N-G-L-I-S-H!!!" on yleensä vain parempi siirtää
puhelu toiselle sen sijaan että kysyy montaako kieltä herra mahdollisesti itse puhuu. Täällä junttilassa ei pahemmin ulkomaalaisia näy, joten jokainen
haparoivaa englantia puhuva tulkitaan automaattisesti Mexicolaiseksi, jolle luonnollisesti saa ja pitää tiuskia. Hatunnosto näille paskatöitä tekeville
siirtolaisille jotka painavat huonolla palkalla pitkää päivää; ei sitä turhaan taideta väittää että Amerikan nykytalous lepää näiden siirtolaisten
käsissä.

Nyt kun pääsin haukkumaan Amerikkalaista järjestelmää niin tässäpä lisää; sosiaalidemokratia on kyllä upea asia. Täällä jokainen todella on
omillaan, toki sen tiesin etukäteen, mutta ymmärsin vasta tänne tultuani. Tämä heijjastuu esim. Hotellin asenteessa työturvallisuuteen: Ihmettelin
jo tänne tullessani seinällä olevaa liitutaulua "210 päivää ilman työtapaturmaa - edellinen ennätys 1200 päivää, auta rikkomaan se!" jokainen jolla
on pienikin käsitys edes suomessa olevasta työturvallisuudesta ymmärtää että paikassa jossa 200 ihmistä tekee päivittäin työtä, useat fyysistä, sattuu
päivittäin työtapaturmia. Kyse onkin tästä; työtapaturma pitää raportoida, tällöin käynnistetään tutkimus jossa selvitetään mistä tapaturma johtui.
Tapaturma johtui työntekijästä. Piste. Kyllä työntekijästä. Piste. Aivan sama mitä on tapahtunut niin syy on työntekijän, mikä myös kirjataan rapottiin
jos on kantanut tarjotinta ja kompastunut "Ei ole nostanut jalkaa tarpeeksi korkealle", jos joku on jättänyt lattialle jotain ja kompastuu siihen
"ei ole käyttänyt tarvittavaa varovaisuutta" jos osuu kuumaan kattilaan "ei ole käyttänyt tarvittavia turvavarusteita". Huolimattomuudesta seuraa
varoitus, kuin myös siitä johtuvista sairaspäivistä. 6 varoitusta/päivää johtaa irtisanomiseen oli lääkärintodistus tai ei. Päivittäin ihmiset tulevat
securityyn pyytämään hoitoa palovammoihin tai haavoihin, mutta kukaan ei suostu raportoimaan tapaturmia, koska ne aina sattuvat omaan nilkkaan. Ilman
työpaikkaa puolestaan on hyvinkin tyhjänpäällä, niinpä kivut ja säryt niellään ja otetaan onnettomuudet vain huonona tuurina. Sairas maailma. Itse
ihmettelin kovasti että miksi hotellin uima-altaalle ei ole kameraa, onhan se varmasti yksi onnettomuusalttiimmeista paikoista, minulle kerrottiin
hieman hyssytelleen että "Ei kameraa - Ei vastuuta", jos joku hukkuu niin hotellia ei voida syyttää siitä ettei kukaan reagoinut. Tärkeämpää siis
säästää hotellin vakuutusrahoja kuin jonkun henki.

Pistetään nyt vielä samaan paatokseen lisää; täällä minäkin annan kerjäiläisille. Siis minä joka yleensä on lähellä potkia jokaisen IPod-päisen romanikerjäläisen kerjuukupin nurin. Siinä missä Suomessa on saanut nähdä omin silmin kerjäämisen
olevan vain silkkaa bisnestä ja hyväntahdon väärinkäyttöä voi täällä nähdä ihmisten hädän. Kerjäläiset pyörätuolissa jne odottavat yöllä baarien
ulkopuolella ja huutelevat kaikkien perään "Bless you anyway sir!". Jopa minä olen yleensä heittänyt dollarin tai kaksi näiden kuppiin, olkoon
se köyhän opiskelijan kehitysapu maailman ainoalle supervallalle.