Toisena Dispatching päivänäni sainkin sitten hypätä melkein suoraan dispatcherin tuoliin. Alussa olin ihan hukassa kun Jammie oletti että osaan kaiken (ja muisti opettaneensa edellisenä päivänä
enemmän kuin todellisuudessa oli), mutta avaintenhallinta ja radionkäyttö alkoivat sujua kyllä nopeasti. Lokikirjan pito jne. paperityö otti aikansa ja Jammien opetustyyli kysyä jotain mitä ei vielä ollut opetettu, kuunnella väärä vastaus ja selostaa äärimmäisen perinpohjaisesti oikea vastaus oli kyllä *ittumainen, mutta kieltämättä ihan tehokas.
Ms. Day kuitenkin ilmiselvästi oli suht iloinen siitä että otin mutinoitta koko homman heti harteilleni, joten hän sai lähinnä istua sivussa ja vastailla oman mielensä mukaan puheluihin minua auttaessaan, niinpä meitä oli käytännössä yksi ylimääräinen työntekijä toimistossa ja kaikki pääsivät suht helpolla siitäkin huolimatta että hotelli oli 100% täynnä. Hotellilla oli vuosittainen "Amerikan silmälääkärien kontaktilinssi seminaari", tämäkin on sitä aitoa amerikkaa; Ota miten marginaalinen ryhmä vain ja paikalle ilmestyy 1000 huipputärkeää vierasta. Suomessa kyseinen seminaari keräisi ehkä pari puhujaa ja kourallisen optikkoja.
Tämä on pakko kertoa; koska olimme paikalla täydellä miehityksellä ja security puoli osoittautui suht hiljaiseksi vaikka kaikkialla muualla juostiin lähetti pomomme Beth minut tutkimaan hotellia. Eli avaimet, radio ja iso hymy mukaan ja palloilemaan pitkin paikkoja jotta oppisin pohjapiirustuksen jne. Heti ovesta päästyäni alkoi kuitenkin hirveä "missä on mitäkin" kysymysten tulva ja tuntui tyhmältä olla jatkuvasti: "Dr. Smith, to be honest I am not sure but let me check that for you...", niinpä "piilouduin" bellstandin (ovimiesten vastaanottotiski) taakse. Beth paukahti juuri samalla hetkellä paikalle ja huomasi minut ja kiireen keskellä tyrkkäsi minulle yhden matkatavarakärryistä.
Minulla ei ollut hölkäsenpöläystä tietoa mitä kärryn kanssa pitäisi tehdä ja Bethkin pyyhälsi jo toiseen suuntaan, joten otin kärrynreunasta kiinni,
luin mukana olevat paperit ja päättelin tavaroiden kuuluvan yhteen guestroomeista. Lähdin etsimään kyseistä huonetta ja lopulta löysinkin ovelle, johon koputin ja huusin jotain sekavaa huonepalvelusta. Oven avasivat juuri
paikalle saapuneet vieraat jotka olivat iloisina yhteensattuman aiheuttamasta "nopeasta palvelusta". En tosiaan tiennyt mitä pitää tehdä joten kysyin vain tyhmänä ovatko nämä heidän laukkunsa, minkä jälkeen nostelin
laukut huoneeseen tyhmästi hymyillen ja toivotin "Madameille hyvää päivänjatkoa". Olin jo lähdössä huoneesta ja yksi daameista huikkasi perään pistäen käteeni 10 dollaria. Menin vähän lukkoon kun en ensinäkään moista olettanut ja en tiennyt saanko edes ottaa tippejä, kiitin kuitenkin aidosti lapsen ilolla ja kipitin kärryni kanssa tieheni. Bellstandilla suomalainen rehellisyys voitti ja koitin antaa tippiä managerille, joka nauroi ja sanoi että "jos autan heitä sielä niin tietysti saan pitää tipit", olin kuitenkin vielä vähän epävarma joten kävin varmistamassa asian Bethiltä joka yleensä on supertarkka tämmöisissä. Beth vain kehotti
vaikka kehystämään ensimmäisen tippini ja totesi että harvemmin tällä osastolla tippiä saadaan, mutta senkun pistän taskuuni. Muut vitsailivat tietysti että minpä asiakaspalvelija olen kun kympeillä heitellään.
Hyvä mieli kyllä tuli! Täällä monen toimeentulo on tipeissä ja nopea ovimies voi kuulemma tienata 500 dollaria päivässä pelkästään tipeillä, mutta toisaalta hiljaisena päivänä ei välttämättä tule penniäkään. On se Ameriikka
vaan ihmeellinen maa!
Suorastaan yllätyin kun kello näytti puoli neljää ja kotiinlähdön aika koitti, menipä päivä nopeasti verrattuna PBX operaattorina olemiseen ja kellon alituiseen tuijottamiseen. Tietysti tässäkin hommassa on omat mokailun paikkansa, mutta koska valtaosa ihmisistä joiden kanssa olet töissä (hotellin työntekijät) tietävät että olet ulkomaalainen annetaan paljon anteeksi ja jaksetaan toistaa asioita ja nimiä puhelimessa. Myös Lost&Foundiin, eli hotellin löytötavaranumeroon soittavat ovat yleensä (!!!) mukavia asiakkaita, koska ovat itse tehneet virheen ja toivovat meidän korjaavan sen.
Kotona odotti taas sitten puolestaan vähän toisenlainen yllätys;
Vessan katossa olevat vesiputket olivat alkaneet vuotaa ja 3 kattopanelia oli tullut alas, vettä tuli edelleen hiljakseen katosta, joten kävin hälyttämässä landlord-Lisan paikalle. Putkimiehet tulivatkin samantien katsomaan vessaamme, ja saivat vuodon loppumaan. Lupasivat tulla ensiviikon alussa vaihtamaan kattopanelit ja korjaamaan vesivahinkoja kärsineen seinäkaappimme...saas nähdä taas
Olin vesivahingosta huolimatta kuitenkin niin hyvillä mielin että painuin muiden mukana salille vaikka paikat olivat edelleen kipeinä viime treenistä! Salitreeni on siis ehkä virallisesti pyörähtänyt käyntiin, samalla olen vaihtanut ruokavalion siihen perinteiseen eli pelkkää tummaa viljaa, salaattia
ja paljon proteiinia. Toisaalta en kyllä ajatellut karsia ulkonasyömisestä tai juomisesta, onneksi hotellin ruokalassa voi kertätä tosi hyvän ja terveellisen annoksen aina. Saa nähdä, toiv. saisi saman draivin päälle
kuin viime keväänä englannissa ja sen kuuluisan kesäkunnon kasaan seuraavan 5kk aikana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti