Raskas viikko...Accidents happen

Moi!
Joku on varmaa saattanut miettiä että onko blogi jo kuollut; kaikkea muuta. Viimeinen viikko on mennyt kirjoitellessa ja pohtiessa enemmän kuin kertaakaan ennen. Sattuneista syistä olen vain ollut jotenkin niin väsynyt ja aikaansaamaton etten ole saanut tekstejä siirrettyä kännykästä koneelle, eli tässäpä tulevat;

Edellisestä kirjoituksesta jäi uupumaan että saatiin toissaviikolla vihdoin projekti tehtäväksemme. Kaikkien internien tehtävänä on yrittää kehittää työturvallisuutta. Safety management comitea antoi meille tehtäväksi koittaa keksiä tapoja vähentää vuosittaisten onnettomuuksien määrää ja nyt pitäisi viedä tuota projektia eteenpäin. Yllätyin vähä muiden aseenteesta; kaikki ovat valittaneet että ei saada vastuuta ja työ on typerää peruspuurtamista, nyt kun sitten saatiin jotain "oikeaa" olivat kaikki vastahakoisia tekemään mitään. Toki olisin itsekkin toivonut että projektille olisi osoitettu palkallista työaikaa, mutta parempi nyt silti saada jotain konkreettista astioiden tiskauksen ohelle...safety toki onkin minun alaani, että ehkä siksi olin muita kiinnostuneempi. En kuitenkaan halua dominoida hommaa vaikka melkoisen määrän vastaavia "älä koske hellanlevyyn"-hankkeita olenkin jo tehnyt. Koska kellään ei ollut mitään sanottavaa mihinkään suuntaan pyysin 3 viimevuoden onnettomuusraportit luettavaksi niin että on edes jotain mistä aloittaa. Käyn niitä nyt läpi yövuorojen ohessa.

Ironista sinäänsä että seuraavana päivänä kuulin Hannalta jonkun kaatuneen ruokalassa ja loukkaantuneen. Töissä sain kuulla että kyse on meidän Carloksestamme. Liukastui märällä lattialla ja mursi polvensa kolmesta kohtaa. Koko homma tallentui myös videolle, kelpaisi niiden ikävien "jalkapalloilijan nilkka vääntyy"-videoiden kaveriksi, rumaa katsottavaa. Sellaista on elämä; lähtee hakemaan vesilasillista ja päätyy sairaalaan, jalka 6 viikkoa kipsissä. Ei käy kateeksi. Ei tosin meitäkään, nyt kun Carloskin on poissa ja Adriannelle ei vielä ole löytynyt seuraajaa alkaa osasto olla aika äärirajoilla, toiv. Palkkaavat pian lisää väkeä. Ylityöt eivät näillä liksoilla paljoa kiinnostaisi vaikka niin taisinkin väittää ennen reissuun lähtöä...pikaista paranemista Carlokselle!

Tiistai aamuna vein Santun kentälle. Seuraavan kerran nähdäänkin sitten toivottavasti suomessa kaljatuopin ääressä "vanhoja" muistellen.

Palattuani sain vihdoin Lisalta avaimet uuteen asuntooni. Apt. 105 osoittautui huomattavasti vanhaa kämppää parempi kuntoiseksi ja on pohjapiirustukseeltaankin ihan kiva. Kaappitilaa ja niiden myötä avautuvia ovia tosin on niin paljon että suljin suosiolla pari komeroa pois käytöstä. Koko aamupäivä meni kantaessa tavaraa alas edellisestä asunnosta. Vaikka matkaa oli vain yhdet portaat oli kyseessä yllättävän rankka suoritus yhdeltä henkilöltä. Aluksi koitin laittaa kaiken suoraan paikoilleen heti ne alas kannettuani, mutta pian päädyin vain pinoamaan kaiken keskelle lattiaa. Tavaraa on kyllä yllättävän paljon, 400e hän näistä kaikista kyllä maksettiinkin, pitää toivoa että saadaan sitten lähtiessä myytyä eteenpäin seuraavalle. Erityisen ylpeä olin kannettuani sohvan yksin alas (suoritus jota tytöt eivät ensin uskoneet todeksi). Ei se hirveän painava ollut, mutta sitäkin kookkaampi, jotenkin sen kuitenkin keinottelin alas portaita. Kämpästä ei tähän mennessä ole pahaa sanaa, 1. Kerroksessa täytyy tosin pitää verhoja kiinni ja ulko-ovelta kantautuu vähän tupakansavua sisään, mutta toisaalta asunto on mukavan viileä ja ainakin paljon edellistä hiljaisempi.

UUSI OSOITTEENI ON SIIS: 1311 West 44th Terrace Apt. 105, Kansas City, Missouri 64111


Siivosin vähän edellistä kämppää, joka tosin olikin melko hyvässä kunnossa, eihän siinä asuttukkaan kuin pari kuukautta. Lopulta pääsin eroon avaimista ja jaksoin vielä sisustaa uutta asuntoani muutaman tunnin. Päätin lähteä ostamaan uusia taloustarvikkeita asuntooni ja koska olin yksin soitin Memmolle mikäli tämä haluaisi lähteä mukaan wal-marttiin. Memmo ilmoittikin tulevansa, mutta päätimme sittenkin lähteä etsimään lähempänä sijaitsevaa Target-tavarataloa joka on saman kaliperin supermarketti. Ajeltiin kaikessa rauhassa Mission Hillillä joka on koko keskilännen kalleinta asuinaluetta. Aivan erinäköistä seutua kuin muu kansas city, suuria omakotitaloja aidattuine piha-alueineen. Yllättäen edessä ollut taksi jarrutti ja minä löin jarrupolkimen pohjaan...tuli sellainen hidastettu hetki kun tietää että kohta kolahtaa, eikä voi tehdä enää mitään. Jimmy nasahtikin taksin takapuskuriin, vierestä kuului tuttu "Shiiit" ja taisi itseltäkin joku perkele päästä. Niin nopeasti onnettomuudet tapahtuvat, ensin on vain ajamassa kauppaan ja kohta etsiikin vakuutuspapereita. Kyllä vaan ketutti nousta autosta, emme olleet ajaneet kuin ehkä neljääkymppiä ja en ikinä aja lähelläkään edellistä. Taaksikuski oli onneksi mitä mukavin tyyppi ja tietyllä tavalla jopa pahoitteli nopeaa jarrutustaan, edellä kuulemma oli ollut auto joka oli ajanut risteyksen suoraksi stop-merkistä välittämättä, taksikuski oli huomannut stop-merkin vime hetkellä ja teki äkkijarrutuksen, itse en ollut yhtä onnekas. Toisaalta mitäs sitä muita syyttämään, yhtä laillahan minun olisi tullut huomata stop-merkki eikä vain ajella edellä ajelevan perässä. Eipä siinä, taksiin tuli lähinnä maalinaarmuja, jimmyn etupuskuri puolestaan meni melko ruttuun ja mikä pahinta koko keula näytti hieman nousseen ylöspäin. Vaihdettiin vakuutustietoja ja päätettiin pyytää poliisi paikalle vaikkei mistään vakavasta kolarista lopulta ollutkaan kyse. Konstaapeli saapuikin pian paikalle ja käytiin läpi tapahtumien kulku, onnettomuus kirjattiin minun syykseni, mikä ei tietysti peräänajon tapauksessa ollut yllätys, mutta konstaapelikin totesi että "huonoa tuuria" eikä kirjoittanut sakkoa saatika varoitusta. Auto oli onneksi yhä ajokunnossa ja peltivahinkojen lisäksi vain etuvalojen suuntaus näytti kärsineen. Fiiliksiä on vaikea kuvata; blogia lukeneet ovat varmaan huomanneet että jokunen vastoinkäyminen on ollut matkassa...tuntuu jotenkin epätodelliselta, väsyneeltä. Juuri kun auto vihdoin oli kunnossa käy näin, ja ei vain oma vaiva, muutkin joutuvat tästä vahingosta kärsimään. Jotenkin se että onnettomuudelle ei oikein voinut mitään antaa pientä lohtua, mutta tietysti se vituttaa että ei ajanut vielä vähän hiljempaa, vituttaa että edes lähti kauppaan, vituttaa ettei ottanut täyskaskoa. Jälkiviisas on helppo olla. Toisaalta koittaa säilyttää positiivisuutensa, miettii että on sentään terve, ettei käynyt pahemmin ja että sama olisi voinut ihan yhtä hyvin käydä Suomessa. Joskus ei tarvi kuin lähteä hakemaan vesilasia...