So much to do...

Heräsin rauhattomasta unesta jo aamu kahdeksalta. Niitä päiviä kun tietää ettei saa nukuttua ennenkuin on hoitanut rästissä olevat asiat. Viivyttelin aikani koulutyön aloittamista, mutta istuin lopulta alas ja aloitin puurtamisen.

Tytöt soittelivat 10 kun olin juuri päässyt työnteon makuun, Enna oli tulossa hakemaan auton papereita jotta voisi soittaa autovakuutuksesta. Ajattelin että olisi kuitenkin helpompaa että hoitaisin itse asian kun autokin on nimissäni. Seikkailin aikani Geicon sivuilla ja täyttelin kaavakkeita, homma vähän vitutti kun tiesi että on kiire koulujuttujenkin kanssa, mutta toisaalta tarvitaan autoakin mahd. nopeasti. Tyhmää seisottaa ajopeliä pihassa kun se vakuutusta lukuunottamatta on ihan ajokunnossa. Kännykkäni saldo oli taas painunut nollaan joten koitin lisätä saldoa AT&Tn nettisivuilta, mutta yritys kaatui typerään drop-down menuun jossa ei ollut vaihtoehtoja oikean osavaltion valitsemiselle. Tiedättekö niitä idioottimaisuuksia kun tiedät mitä olet tekemässä, mutta sivu ei päästä sinua eteenpäin koska et ole täyttänyt kaikkia kohtia, ja ei puolestaan anna täyttää tyhjää kohtaa. Soitin AT&T:lle ja pyörittyäni puolituntia ihme automaattimenuissa päädyin antamaan luottokorttitietojani jollekkin intialaiselle. Luottokortin käyttäminen ei onnistunut tuntemattomaksi jääneestä syystä ja itse olin ihan räjähdyspisteessä. Se tunne kun on älyttömästi tekemistä ja mikään ei tunnu onnistuvan ja pienikin asia tuntuu älyttömältä vastoinkäymiseltä.

Jätin puhelimen pöydälle, vedin lenkkivaatteet niskaan ja lähdin juoksemaan kohti AT&T:n toimistoa Linkin Park soiden. Sainkin ladattua 50$ pre-paid liittymääni mutta armoton ketutus ei helpottanut joten tempaisin itseni vielä salille ja vedin tunnin kiukkutreenin.

Kotona odotti se varsinainen eli autovakuutuksen ja koulujuttujen hoitaminen. Soitin Geicolle pari kertaa täytellessäni kaavaketta ja eteneminen tuntui tuskaisen hitaalta. Parin tunnin päästä pääsin jo kaavakkeen loppuun, mutta sitten selvisi että edelliset suomalaiset olivat itseasiassa tehneet vakuutusasiat väärin. Täällä jokainen jokaisella joka käyttää autoa pitää olla US:n ajokortti ja nimi vakuutuspaperissa, muuten vakuutus ei korjaa mahdollisen kolarin sattuessa. Autolla siis on laillista ajaa ja poliisit eivät pysäytä koska autossa on vakuutus, mutta jos joku vetää naapurin bemarin ruttuun saattaa lähteä kotiin iso lasku kourassa. Koska auto on minun nimissäni tein selväksi kaikille että vakuutusasiat hoidetaan "oikean" kaavan kautta. Niinpä meidän kaikkien taitaa täytyä ottaa ajokoe täällä. Tuntien säätämisen jälkeen sain vakuutuksen valmiiksi ja 4. puhelinsoitto Geicolle varmisti että olen maksamista vaille autovakuutuksen omistaja. Koitin antaa luottokorttitiedot puhelimen välityksellä, mutta joku meni vikaan ja en saanut maksua varmistettua; ilm. UMB visani osoite on hyatilla, mutta en tiedä tarkkaa muotoa, joten en saa korttia käytettyä netissä/puhelimitse. Koitin maksaa myös suomen visalla, mutta osoitteeni "Pitaejaenmaeki":ssa ei myöskään suostunut varmistumaan. Kellon lähestyessä kolmea soitin muille että olen nyt käyttänyt valtaosan päivästäni taistellessa vakuutuksen kanssa ja en yksinkertaisesti ehdi enää säätää sen kanssa. Lupasin mennä aamulla UMB:lle kysymään pankkikortin käytöstä.

Asioita täällä ainakin oppii hoitamaan. Sama homma kuin Englannissa; suomessa tottuu niin helppoon elämään että soitto puhelinoperaattorille tai vakuutusyhtiölle tuntuu rasitteelta. Täällä kyseisten asioiden hoitaminen englanniksi on ihan itsestäänselvyys koska ne on yksinkertaisesti pakko hoitaa. Vedin pari kertaa syvään henkeä, avasin kokiksen ja suljin huoneen oven syventyen Esseen kirjoittamiseen.
Enpä tähän enempää kirjoittele siitä vitutuksesta mikä oli päällä päivän myötä, omaa aikaansaamattomuuttahan se että kirjoitan rästiesseitä Kansas Cityssä työvuoron alkua odotellessa, mutta laskin että Tunti/essee ja 6 esseetä niin ehtisin vielä töihin palautettuani koko paketin.

Niinpä taisin hymyillä ensimmäistä kertaa koko päivänä kun vähän vaille kymmenen palautin koko paketin ja lähdin kävelemään Plazalle ehtiäkseni yöbussiin ja yövuoroon. Töihin lähtö 14h valvottuani tuntui lähinnä helpotukselta, olinhan saanut paljon asioita hoidettua.

Yövuoro meni nopeasti joskin väsyneenä. Seurana olivat Jamie K, Nankita ja Maurizio. Kuljeskeltiin valtaosa yöstä pitkin hotellia Maurizion kanssa; juteltiin euroopasta jne. Hän on todella lopussa työhön Hyattilla kun ei saa koulutuksensa mukaista arvostusta tai palkkaa. Maurizio asui aiemmin länsirannikolla jossa teki hyvää tuloa järjestämällä julkkiksille VIP-matkoja Eurooppaan. Elämä on kuitenkin heitellyt ja muuttaessaan miehensä Chrisin vanhempien takia Kansas Cityyn hänen oli pakko ottaa ensimmäinen mahdollinen työ, koska täällä ajat ovat vaikeita. Ymmärrän kyllä miksi Italialainen arkkitehti joka on asunut ikänsä Lontoossa, Los Angelesissa ja San Fransiscossa nauttien hyvästä työstä ja arvostuksesta on hieman katkerana kiertäessään avaamassa hotellin vessoja aamuyöstä. Juteltiin kyllä Maurizion kanssa ihan fiksuja elämästä jne. hän sanoi nauttivansa interien seurasta koska nämä ymmärtävät "miten huonosti asiat täällä ovat". Tällä hän tarkoitti sitä miten ihmisiä täällä kohdellaan; huonopalkkaisessakin työssä voi viihtyä jos kokee saavansa arvostusta ja/tai kiitosta, mutta täällä työntekijä on pelkkää sontaa. Kaikki niellään ja työpaikan menettämisen pelossa kukaan ei uskalla sanoa pomoille yhtään mitään.

Lopulta työvuorokin päättyi ja pääsin lähtemään bussilla kotiin. Valvottuani 26h ja painettuani koko ajan menemään en ole ihan varma näinkö unta mutta bussipysäkillä seuraani tunki John:iksi esittäytynyt mies jolla ei kyllä tuntunut olevan muuta asiaa kuin halu jutella. Ja minähän juttelin. Siinä sitä vaihdettiin kaikenmaailman juttuja menomatkan ajan; hän kertoili elämäntarinansa siinä odotellessa ja minä kuuntelin. Sitä sen suuremmin toistamatta olin kotona bussista jäätyäni suu vähän auki "mitä juuri tapahtui". Tiedättekö; istut bussissa jonkun viereen ja alatte jutella ja kerrotte henkilökohtaisia juttuja ja sitten ette enää varmaan koskaan nää. Luulin että sitä tapahtuu vain elokuvissa? Ei ainakaan suomessa...

Kotona painoin pään tyynyyn mutta heräsin parin tunnin päästä naapurin soittaessa jotain fuusiojazzia. Eipä siinä nyt voi varsinaisesti vihainenkaan olla jos joku soittaa musiikkia puoleltapäivin, mutta vituttihan se silti. Ajattelin olla aikaansaava ja lähdin heti kävelemään pankille saadakseni palkan tilille ja korttimaksamisen kuntoon. Samalla reissulla koitin pistäytyä optikolla, mutta pitkän jonon takia jätin menemättä. Heti kotiinpäästyäni soitin Geicolle autovakuutuksesta ja sainkin heti maksun menemään läpi. Helpotus oli suuri kun virkailija kertoi että vakuutus on voimassa ja voimme ruveta käyttämään autoa heti puhelun jälkeen. Nyt alkaa asiat vihdoin olla pulkassa. Pitkäpitkä päivä-yö-päivä, ehkä rankin tähän mennessä.

Puoliltapäivin herättelin Santun ja kävimme yhdessä Lisan luona. Yksi aika iso asia on tainnut jäädä kertomatta, joten palaan siihen tässä: Santtu lähtee täältä jo parin kuukauden päästä. Koti-ikävä yllätti jo heti alkureissusta ja asiasta tuli juteltua useammankin kaljatuopin ääressä. Ymmärrän Santun päätöstä ja arvostan että hän kuitenkin tekee yhden harjoittelun. Toisaalta en itse voisi ikinä tehdä samoin; 6kk on mielestäni niin lyhyt aika että menen/menisin sen läpi vaikka sitten hammasta purren. Joka tapauksessa ollaan saatu asia hoidettua hyvässä sovussa ja muutan santun lähtiessä 13.5. yksiöön tämän rakennuksen alakertaan. Saatiin siis tämä nyt lopulta sovittua myös vuokranantajan kanssa, samalla maksettiin kuukauden vuokra ja valitettiin taas kerran rempallaan olevasta vessasta, joka taas luvattiin korjata pikapikaa.

Nukuin taas pari tuntia ja heräsin kun Lisanne tuli käymään. Santtu laittoi ruokaa ja syötiin hyvin. Tätä kirjoittaessani istun sohvalla väsyneenä mutta iloisena :)
Väsyttää melkoisesti ja en tiedä miksi juuri kirjoitin pienen romaanin jokseenkin tyhjänpäiväisestä päivästä, mutta laitetaan väsymyksen piikkiin.

Nyt on netti. Nyt on auto. Nyt ei tarvi stressata enää suomen koulujutuista. Eiköhän se elämä taas tästä.